Kirja-arvostelu

Essi Akselin , 516682

Kirja-arvostelu

International Law on Martin Dixonin kirjoittama kirja kansainvälisestä oikeudesta, sen ominaisuuksista, ilmenemisestä ja suhteesta kansalliseen oikeuteen. Se on ilmestynyt vuonna 2013, ja on seitsemäs painos kyseisestä kirjasta.

Kirjan etenemisjärjestys on looginen, alkaen ensin hyvin yleisellä tasolla siitä, mitä kansainvälinen oikeus on. Tämän jälkeen Dixon kertoo erilaisista kansainvälisen oikeuden lähteistä, keskittyen näistä ehkä tärkeimpään, sopimuksiin, vielä omassa kappaleessaan. Seuraavaksi keskitytään useammassa kappaleessa keskitetysti kansainvälisen oikeuden vaikutuksiin valtioille, alkaen kansainvälisen ja kansallisen lain välisistä suhteista ja edeten tästä erilaisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin, joita kansainvälisessä oikeudessa lähinnä valtioille asetetaan. Kirjaa lukiessa huomaa selvästi, että kappaleiden järjestys on tarkkaan harkittu: jokaisessa kappaleessa tarvitaan edellisessä kappaleessa opittuja asioita ja kirjan edetessä huomaa, kuinka tiiviisti näennäisesti aivan eri asioita käsittelevät aiheet sulautuvat yhdeksi kokonaisuudeksi.

Lopussa Dixon käsittelee vielä ihmisoikeuksia.

Kuten aiemmin totesin, ensimmäinen kappale käsittelee kansainvälistä oikeutta todella yleisellä tasolla. Dixon määrittelee kansainvälisen oikeuden per: ”kansainvälinen oikeus muodostaa sääntöjen ja periaatteiden kokonaisuuden, joka käsittelee kansainvälisiä suhteita suvereenien valtioiden ja muiden kansainvälisen oikeuden alaisten järjestöjen välillä”. Kappaleessa käydään läpi myös kansainvälisen oikeuden heikkouksia ja vahvuuksia. 

Mielestäni myös Dixonin oma mielipide asiasta on nähtävillä kappaleessa ja vaikuttaa siihen, kuinka hän asiat ilmaisee: kappaleesta loppujen lopuksi jää hyvin vahvasti kuva, että kansainvälinen oikeus on oikeutta siinä missä kansallinen oikeuskin, ja Dixon toteaa myös, että kansainvälistyvässä maailmassa myös kansainvälistä oikeutta tarvitaan yhä enemmän.

Toisessa kappaleessa käsitellään kansainvälisen oikeuden lähteitä. Kirjassa todetaan kansainvälisen tuomioistuimen perussäännön artiklan 38 olevan perinteinen aloituspiste lähdekeskustelulle, ja tämän pohjalta myös Dixon lähtee käsittelemään aihetta: lähteistä tarkemmin käsitellään siis kansainvälisiä sopimuksia, kansainvälistä tapaoikeutta, sivistysvaltioiden tunnustamia yleisiä periaatteita sekä oppineiden oikeudellisia päätöksiä ja opetuksia sekä näiden vaikutusta kansainvälisessä oikeudessa. Sen lisäksi, että näistä jokaisesta kerrotaan tarkemmin, Dixon myös esimerkiksi vertailee sopimuksia ja tapaoikeutta keskenään: mikäli nämä kaksi ovat ristiriidassa, kumpaa noudatetaan, ja mitkä asiat näihin sääntöihin vaikuttavat.

Kansainvälisen oikeuden erilaisista lähteistä siirrytään luontevasti tarkastelemaan näistä merkittävintä, kansainvälisiä sopimuksia. Aiemmassa kappaleessa sopimuksista kerrottiin yleisemmällä tasolla ja nimenomaan siltä kannalta, kuinka ne vaikuttavat kansainvälisessä oikeudessa. Tässä kappaleessa keskitytään tarkemmin siihen, mikä sopimus oikeastaan on: miten se syntyy, millaiset sopimukset katsotaan sitoviksi ja ketkä niissä ovat osapuolina. 

Lopussa siirrytäänkin jo hieman enemmän siihen, mitä sopimukset ovat valtioiden kannalta, ja näin päästäänkin taas siirtymään kohti seuraavaa aihetta: kansainvälistä ja kansallista oikeutta.

Neljäs kappale käsittelee siis näiden kahden – kansainvälisen ja kansallisen – lain ristiriitoja ja kiinnekohtia. Alkuun Dixon kertoo yleisimmät käsitykset siitä, kuinka näiden kahden oikeusjärjestyksen voi katsoa olevan yhteydessä keskenään. Näitä ovat monismi, dualismi sekä näistä erillinen kolmas käsitys, joka käsittää kansallisen ja kansainvälisen oikeuden kokonaan eri aloilla toimivina, toisistaan erillisinä oikeusjärjestyksinä. Dixon esittelee ensin lyhyesti kaikki teoriat, ja vasta lopussa toteaa oman käsityksensä olevan, että kolmas käsitys saattaisi olla näistä eniten oikeassa: kansallinen oikeus noudattaa kansallista lakia jollei siinä itsessään toisin määrätä, ja samaa käytäntöä sovelletaan myös kansainvälisessä oikeudessa – vain kansainvälisellä oikeudella on merkitystä, mikäli siinä ei erikseen määrätä kansallisen oikeuden vaikutuksista. 

Suomalaisesta näkökulmasta lukiessa kappaleessa ehkä hieman häiritsi loppuosan suuri painottuminen Iso-Britannian tilanteeseen ja käytäntöihin. On toki ymmärrettävää, että näinkin laajassa aiheessa on jopa suotavaa keskittyä yhden maan tapoihin, mutta ainakin itselläni heräsi monta kysymystä siitä, kuinka esimerkiksi Suomessa vastaavat tilanteet hoidetaan.

Kappaleesta saa kuitenkin hyvän yleiskäsityksen kansallisen ja kansainvälisen oikeuden yhteyksistä.

Viidennessä kappaleessa käsitellään sitä, ketkä oikeastaan kuuluvat kansainvälisen oikeuden piiriin: totta kai valtiot, mutta entäpä kansainväliset järjestöt tai jopa yksilöt tietyissä tilanteissa? Kappaleen yksi keskeisistä asioista onkin se, ettei kansainvälinen persoonallisuus ole ehdoton käsite, vaan se voi vaihdella tilanteen ja jopa osapuolten mukaan. Kansainvälisen oikeuden subjekteja ovat valtiot, muut oikeudelliset yhteisöt sekä yksilöt ja yhtiöt tietyissä tilanteissa.

Dixon myös määrittelee sen, mikä oikeastaan on valtio kansainvälisen oikeuden silmissä. 

Jatkona valtio-käsitteen tarkemmalle määritelmälle siirrytään valtioiden suvereeniuteen ja toimivaltaan. Heti kappaleen alussa Dixon viittaa myös kirjan tuleviin kappaleisiin, jotka kaikki jollain tapaa pohjautuvat valtioiden toimivaltaan ja tämän rajoituksiin, sekä valtioiden suvereenisuuden perussääntöön: Valtio ei voi käyttää toimivaltaansa toisen valtion alueella. Tämän perussäännön pohjalta onkin hyvä lähteä rakentamaan laajempaa käsitystä niin tämän kappaleen kuin seuraavienkin kappaleiden avulla.

Seitsemäs kappale kuvaa ensimmäistä poikkeusta valtioiden toimivaltaan: immuniteetteja. Kappale on jaettu kahteen osaan, valtioiden immuniteettiin sekä diplomaatti- ja konsulaatti-immuniteetteihin. Jako selkeytti huomattavasti kappaletta, koska kyseessä on kaksi eri asiaa ja näin myös lukijalle kävi nopeasti selväksi, että näitä molempia sääntelevät omat norminsa, joita ei voi juurikaan verrata toisiinsa. 

Kappale rakentuu pitkälti edellisen kappaleen varaan, mutta siinä myös kerrataan valtioiden toimivaltaan ja suvereeniuteen liittyviä asioita, joten se muodostaa ymmärrettävän kokonaisuuden myös yksinään. 

Seuraavassa kappaleessa aiheena on kansainvälinen merioikeus. Tähän kuuluvat asiat valtion suvereeniudesta, toimivallasta ja oikeuksista vesillä, meren pohjassa ja meren ilmatilassa – edellisten kappaleiden, erityisesti kuudennen kappaleen, opit ovat siis merkittävässä asemassa myös tässä kappaleessa. Kappaleessa kerrotaan merioikeuden merkittävistä sopimuksista sekä niiden yleisiä oppeja.

Dixon tuntuu painottaneen merioikeuden vuoden 1982 sekä 1994 syvän meren sopimuksien merkitystä, sillä kappaleen lopussa on erikseen ”oppaat” kyseisiin sopimuksiin. Mielestäni tämä on selkeä viittaus sopimusten erityiseen merkitykseen alallaan, sillä kirjan muissa kappaleissa ei ole vastaavia oppaita muiden kansainvälisen oikeuden alojen merkittäviin sopimuksiin.

Merioikeudesta Dixon hyppää valtion vastuuseen: missä tilanteissa valtio tulee korvausvelvolliseksi ja millainen korvausvelvollisuus sille voi syntyä, sekä kuinka yksityiset voivat turvata omat oikeutensa. Dixon käy aiheen ensin järjestelmällisesti läpi, keräten sitten loppuun vielä konkretisoivan listan siitä, kuinka yksityiset sijoittajat voivat turvata oikeutensa.

Kappaleessa kymmenen käsitellään erimielisyyksien rauhanomaista ratkaisemista kansainvälisen oikeuden keinoin. Tavallisimpana keinona on valtioiden välisen suoran neuvottelun järjestäminen. Lisäksi Dixon esittelee muut yleisimmät keinot erimielisyyksien ratkaisemiseen: YK:n erilaisten toimielinten järjestämät neuvottelut, sovittelu, riitojen ratkaisemiseen erikoistuneet alueelliset orgaanit, välimiesmenettely sekä tietenkin kansainvälinen tuomioistuin. 

Kappaleen lopussa onkin käsitelty laajasti kansainvälisen tuomioistuimen toimintaa ja toimivaltaa. Kappaleessa on jälleen huomattavissa, kuinka aikaisemmin kirjassa käsitelty tieto esimerkiksi valtioiden suvereeniudesta nousee jälleen esiin kansainvälisen tuomioistuimen toimivaltaa määriteltäessä.

Erimielisyyksien ratkaisemisesta Dixon jatkaa kansainvälisen oikeuden vaikutukseen valtioiden voimankäyttöön: mikäli erimielisyyksien ratkaiseminen ei aiemmin esitettyjen tapojen avulla onnistu, on tavoitteena estää niiden ratkaisu väkivalloin sekä vähintäänkin suojella siviilejä myös näiden väkivaltaisuuksien aikana. Dixon kertoo muun muassa voimankäyttöä rajoittavan sääntelyn kehityksestä, erityisesti YK:n perussopimuksen vaikutuksesta voimankäyttöön.

Viimeisessä kappaleessa käsitellään vielä hieman erilaista osaa kansainvälisestä oikeudesta: ihmisoikeuksia. Dixon toteaakin kappaleen alussa keskittyneensä vain valtioita koskeviin kansainvälisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin, joihin kansainvälinen oikeus toki pitkälti keskittyykin. Kansalaisiin kohdistuvat ihmisoikeudet ovat kuitenkin myös iso osa kansainvälistä oikeutta, ja siksi viimeinen kappale kehittyykin avaamaan niiden merkitystä ja kehitystä.

Kokonaisuudessaan kirja antoi hyvän käsityksen kansainvälisestä oikeudesta ja sen toiminnasta. Kirja oli selkeällä kielellä kirjoitettu, ja sitä oli mielestäni helppo lukea. Erityisesti jokaisen kappaleen lopussa olevista tiivistelmistä oli paljon apua: ainakin omalla kohdalla lukeminen oli usein katkonaista ja yhden kappaleen läpikäyminen saattoi jakaantua useallekin lukukerralle, jolloin kappaleesta olisi ilman tiivistelmää jäänyt helposti hajanainen ja sekava kuva. Tiivistelmä kuitenkin auttoi kertaamaan kappaleen asioita ja näin aihekokonaisuudesta sai helpommin selkeän käsityksen.

Dixon käyttää kirjassa myös paljon esimerkkejä, jotka helpottavat asioiden hahmottamista. Useat näistä esimerkeistä saattavat toki olla lukijalle entuudestaan tuntemattomia, ja kirjassa läheskään kaikkia näistä esimerkeistä ei avata tarkemmin. Mielestäni kyseisen kirjan kaltaisessa tiedekirjassa on kuitenkin ymmärrettävää olettaa lukijan joko jo valmiiksi tietävän kyseiset tapaukset tai tarvittaessa selvittävän tarkemmin niiden sisällön.

Parasta Dixonin kirjassa oli minusta juuri sen looginen järjestys asioiden esittelyssä. Jokainen kappale sopi omalle paikalleen kirjassa, ja kirjaa lukiessa tuli helposti myös kerrattua edellisissä kappaleissa käsiteltyä tietoa, kun uusi asia liittyi olennaisesti vanhoihin. Mielestäni kirja oli kaltaisekseen tietokirjaksi miellyttävä luettava, ja opetti hyvin kansainvälisestä oikeudesta tarvittavat perustiedot.