Tapausanalyysi

Iida Koivisto

 

Tapausanalyysit (10 kansainväliselle oikeudelle tärkeintä sitä muovannutta oikeustapausta)

Paquete Habana tapaus (1804 ja 1900) (Yhdysvaltojen korkein tuomioistuin)

Tapauksessa Yhdysvaltojen korkein oikeus selvensi tapaoikeuden käsitettä. Martin Dixonin mukaan jokaista oikeudellista toimijaa/yksikköä, joka ratkaisee kysymyksiä lain vaikutuksesta valtioiden ja kansainvälisten oikeushenkilöiden oikeuksista ja velvollisuuksista, voidaan pitää jossain määrin kansainvälisen oikeuden oikeuslähteenä. Paquete Habana tapaus demonstroi myös juristien kirjoitusten/julkaisujen merkitystä epäselvän oikeussäännön tulkinnassa. Tämä tapaus osoittaa myös, että kansallisten tuomioistuinten päätöksiä voidaan joissain tapauksissa pitää kansainvälisen oikeuden oikeuslähteinä.

Paquete Habana tapaus (1900) on tärkeä merkkipaalu kansainväliselle oikeudelle, sillä se integroi kansainvälisen tapaoikeuden Yhdysvaltojen oikeuteen. Tapauksessa Yhdysvaltojen korkein oikeus hyväksyi kansainvälisen tapaoikeuden perusteella, että kalastusaluksilla on erivapaus liikkua vesillä, eikä niitä voida näin ollen kiinniottaa sodankaan aikana. Oikeus katsoi kiinnioton olleen laiton ja tapahtuneen ilman todennäköistä syytä ja määräsi alusten omistajalle aluksista saadut rahat palautettavaksi korvauksineen ja vahingonkorvauksineen. Tämä valtioiden noudattama tapaoikeus jättää sodan aikana myös vihollisvaltioiden kalastusalukset rauhaan juontaa juurensa jo keskiajalle asti.

Lotus tapaus (PCIJ=kansainvälinen pysyvä ti) (Ranska v Turkki 1927)

Tapauksessa Turkki käytti toimivaltaansa ja haastoi Ranskan kansalaisen kansainvälisen oikeuden rikkomuksesta. Rikkomuksessa oli kyse siitä, että ranskalainen laiva oli törmännyt turkkilaiseen alukseen ja tämän seurauksena turkkilaisesta miehistöstä oli menehtynyt kahdeksan henkeä. Tämän seurauksena Turkki haastoi ranskalaisen aluksen kapteenin. Oikeudelliseksi kysymykseksi tapauksessa muodostui se, oliko Turkilla toimivalta tuomita toisen maan kansalainen, kun rikkomus on tapahtunut tuomittavan henkilön kansallisvaltion ulkopuolella avomerellä kansainvälisen oikeuden mukaan?

Kansainvälisen tuomioistuimen mukaan Turkilla on toimivalta tuomita Ranskan kansalainen tässä tapauksessa. Tämä johtuu kahdesta seikasta: ensinnäkin kansainvälisessä oikeudessa ei ole tällaista toimivaltaa kieltävää säännöstä ja toiseksi tuomioistuin katsoi Turkilla olevan toimivalta tuomita, sillä tapahtumat, jotka vaikuttivat Turkkiin ja sen kansalaisiin tapahtuivat turkkilaisella aluksella.

Valtio voi harjoittaa henkilöihin kohdistuvaa toimi/tuomiovaltaa sillä perusteella, että rikoksen uhri on sen kansalainen. Rikoksen tapahtumapaikka ja rikoksen tekijän kansallisuus eivät vaikuta tähän oikeuteen.

Dixonin mukaan valtioiden tavanmukaiselle toiminnalle on tiettyjä vaatimuksia ennen kuin siitä voi syntyä tapaoikeutta. Näitä vaatimuksia voidaan kutsua tapaoikeuden elementeiksi ja ne johtuvat pääasiassa Kansainvälisen tuomioistuimen ja sen edeltäjän, Kansainvälisen pysyvän tuomioistuimen, päätöksistä. Pysyvä tuomioistuin tapauksessa Lotus muotoili, että valtioiden toiminnan tulee olla jatkuvaa ja yhdenmukaista, jotta sitä voitaisiin pitää tapaoikeutena.

Palmasin saaren tapaus (Alankomaat v USA 1928) (Haagin pysyvä välitystuomioistuin)

Dixonin mukaan Palmasin saaren tapaus on johtava tapaus tehokkaan hallinnan periaatteen tulkinnassa. Tapauksessa Espanja oli sopimuksella siirtänyt Yhdysvalloille Filippiinien saaret ja Yhdysvallat oli siinä käsityksessä, että myös Palmasin saari kuului sopimuksella heille. Kuitenkin vuonna 1906 Yhdysvallat huomasivat, että Alankomaat oli harjoittanut valtaa saarella. Kun saaren hallinnan kysymys vietiin tuomioistuimen eteen, USA perusteli saaren omistusta sopimuksen perusteella ja Alankomaat taas perusteli oikeuttaan suvereenisuuteen rauhanomaisella ja jatkuneella valtion hallinnan/vallan harjoittamisella alueella. 

Tuomari Huberg, tuomitsi jutun Alankomaiden hyväksi ja tätä tuomiota pidetään klassisena kannanottona suvereenisuuden ja alueen hankinnan luonteesta. Tapauksessa oli kyse siitä, kuka alueella harjoitti suvereenista valtaa kriittisenä päivämääränä. Tapauksen ratkaisseen tuomarin sanoin: ”jatkuva ja rauhanomainen suvereenisen vallan harjoittaminen alueella on yhtä pätevä kuin titteli”.  Suvereenisuuden jatkuva harjoittaminen sisältää Hubertin mukaan kaksi tekijää: ensiksi harjoittamisen tulee olla jatkuvaa eli sei ei voi muodostua yhdestä teosta ja toiseksi harjoittamisen tulee jatkua ”kriittiseen päivämäärään” saakka. Kriittinen päivämäärä on se päivä, jolloin kysymys suvereenisuudesta tulee arvioitavaksi. Palmasin saaren tapauksessa kriittinen päivämäärä on Yhdysvaltojen ja Espanjan välisen sopimuksen syntypäivä. Dixonin mukaan tämän tapauksen perusteella voidaan pitää selvänä, että tehokas alueen hallinta (effective display of state authority) on pääsääntöinen keino alueen hankinnalle valtion alaisuuteen.

Palmasin saaren tapauksessa tuomari Huber arvioi myös oppia intemporal lawsta. Tämä oppi tarkoittaa, että riitaan tulee soveltaa sitä lakia, joka oli voimassa kriittisenä päivämääränä.

Itäisen Grönlannin -tapaus PCIJ (Tanska v Norja 1933)

Tapauksessa oli kyse siitä voiko valtion yksipuolinen kannanotto/julistus luoda sitovia kansainvälisiä velvollisuuksia. Tässä tapauksessa Norjan ulkoministeri oli julistanut keskustelussaan tanskalaisen lähetin kanssa, ettei Norja aio tehdä minkäänlaisia toimia, jotka hankaloittaisivat Tanskan suvereenisuus vaadetta Itäistä Grönlantia kohtaan. Kun asia tuli PCIJ:n (Pysyvä kansainvälinen tuomioistuin) käsiteltäväksi Tanska vetosi edellä mainittuun Norjan ulkoministerin julistukseen sitovana ja että se estäisi Norjaa tekemästä vastaväitteitä Tanskan vaadetta Itäistä Grönlantia kohtaan. Tuomioistuin katsoi, että Norja oli julistuksellaan laillisesti sitovalla tavalla pidättynyt ”valtaamasta” Grönlannin aluetta.

Tapauksessa on kuitenkin kiistanalaista, koskeeko se yksipuolisen julistuksen sitovuutta, sillä Tanska oli ”vastatarjouksena” lupautunut olla vastustamatta Norjan vaadetta Spizbergenin alueeseen. Tämän valossa Tanskan ja Norjan välillä voidaan myös katsoa olleen molemminpuolinen suullinen sopimus, jolloin se ei koske enää kysymystä siitä, että minkälaiset muut teot kuin sopimuksen voivat luoda sitovia velvoitteita.

Dixon käyttää kirjassaan tätä tapausta esimerkkinä arvioidessaan millä tahoilla on oikeus tehdä valtiosopimus valtion nimissä. Kyseinen seikka on valtion itsensä päätettävissä ja tämän vuoksi tahon pätemättömyys tehdä sopimusta vaikuttaa vain sopimuksen pätevyyteen valtion sisäisessä oikeudessa. Wienin yleissopimuksen 27 artiklan mukaan osapuoli ei voi vedota sisäisen oikeutensa määräyksiin perusteena valtiosopimuksen täyttämättä jättämiselle. Toisin sanoen, jos sopimuksen on valtion puolesta tehnyt kansainvälisen oikeuden mukaan pätevä henkilö, muut seikat ovat suurelta osin irrelevantteja. Tätä linjaa noudatti myös tuomioistuimen päätös Itäisen Grönlannin -tapauksessa.

Nurenbergin tapaus (1945-1946)

Nurembergin oikeudenkäynnit koostuvat kolmestatoista eri oikeudenkäynnistä, joissa toisen maailmansodan voittajavaltioiden tekemän sopimuksen pohjalta perustettu tuomioistuin tuomitsi kukistuneen natsi-Saksan johtajia. Tuomioistuin perustettiin Lontoon sopimuksella 1945. Nurembergin tapaus on kansainväliselle oikeudelle tärkeä, sillä sen myötä sodasta tuli koko ihmiskunnan vastainen rikos.

Lontoon sopimuksella kansainvälisestä sotatuomioistuimesta päätettiin lait ja prosessit Nurembergin oikeudenkäynneille. Sopimus muun muassa määritteli kolme rikoskategoriaa: rikokset rauhaa vastaan, sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan.

Oikeudenkäynnit ovat saaneet kritiikkiä, sillä niitä on pidetty koston henkisinä Saksaa kohtaan. Tästä huolimatta oikeudenkäynnit edistivät kansainvälisen oikeuden kehitystä, sillä niiden seurauksena syntyi YK:n kansanmurhaa sääntelevä sopimus ja universaali ihmisoikeuksien julistus sekä Geneven sopimus sotalaeista ja käytännöistä. Myöskin YK itsessään perustettiin toisen maailmansodan seurauksena estämään sotia tulevaisuudessa ja ratkaisemaan konflikteja rauhanomaisesti.

Pohjanmeren mannerjalusta tapaukset (The North Sea Continental Shelf Cases ICJ 1960-1970)

Juridisena konseptina mannerjalusta on saanut alkunsa tapaoikeudesta. Tosin nykypäivänä se on suurelta osin säännelty sopimuksin (sopimukset mannerjalustasta 1958 ja 1982). Valtioilla on intressi saada mahdollisimman suuri alue mannerjalustaa haltuunsa siellä olevien luonnonvarojen vuoksi. Vuonna 1958 valtioiden käytäntö oli kehittynyt niin laajaksi koskien mannerjalustaa, että ensimmäinen YK:n konferenssi koskien merioikeutta teki sopimuksen mannerjalustasta (Continental Shelf Convention 1958). Sopimusta uudistettiin joiltain osin vuonna 1982. Kansainvälinen tapaoikeus koskien aihetta on kehittynyt rinnakkain kyseisten sopimusten kanssa, kuten Kansainvälinen tuomioistuin teki selväksi mannerjalusta tapauksessa Libya v Malta.

Rannikkovaltioilla on yksinoikeus tutkia ja hyödyntää luonnonvaroja mannerjalusta-alueella. Rannikkovaltiolla ei kuitenkaan ole suvereenista oikeutta mannerjalustaan, vaan suvereeninen oikeus tutkia ja hyödyntää sen varoja. Luonnonvarat on määritelty sopimuksissa kaikiksi elottomiksi varoiksi (kuten öljy ja kaasu) merenpohjassa ja sen sisustassa sekä tietyiksi pohjalajeiksi (kuten koralli ja oisterit). Mannerjalustan yläpuolella olevat meret säilyttävät statuksensa avomerenä.

Mannerjalustasopimuksen 6 artiklan mukaan mannerjalustan rajan määrittäminen tulee tapahtua sopimuksella. Jos tämä ei onnistu, tulee raja määrittää keskiviivalla, joka on samalla etäisyydellä lähimmistä valtioiden aluemerien perusviivojen pisteistä.

Kansainvälisiä sopimuksia oikeuslähteenä sääntelee monet periaatteet. Esimerkiksi monen valtion väliset sopimukset (multilateral treaties) ovat sekoitus tämän hetkisen tapaoikeuden kodifiointia ja tapaoikeuden vaiheittaista kehitystä. Usein valtioiden tavoitteena tällaisella sopimuksella on, että tulevaisuudessa se sääntelisi kaikkien valtioiden toimintaa. Jos sopimus on tarkoitettu luomaan tapaoikeutta tulevaisuudessa, tämä tarkoitusperä voi tuoda uutta pontta tapaoikeuden synnylle.

Mannerjalusta tapauksen mukaan, jotta tapaoikeudeksi kaavaillut sopimuksen säännökset voisivat tulla tapaoikeudeksi, tulee niiden olla yleisesti sovellettavissa olevia ja tarkoitettu olemaan perustana tulevalle valtioiden käytännölle/toiminnalle sekä olla välttämättömän ”opinio juriksen” tukemia. Lisävaatimuksena tapaoikeuden synnylle on, että myös sopimuksen ulkopuolella olevien osapuolten tulee harjoittaa näitä käytäntöjä. On myös huomioitava, että todella yksityiskohtaisesta valtioiden käytännöstä tuskin voi syntyä tapaoikeutta.

Tiettyjen ehtojen tulee täyttyä ennen kuin käytäntö voi muodostua tapaoikeudeksi ja näitä ehtoja voidaan kutsua tapaoikeuden elementeiksi. Nämä elementit ovat syntyneet pääasiassa Kansainvälisen tuomioistuimen ja sen edeltäjän Pysyvän kansainvälisen tuomioistuimen ratkaisuista kuten Pohjanmeren mannerjalusta tapauksista. Nämä kriteerit ts. elementit eivät kuitenkaan ole absoluuttisia.

Tämä kyseinen tapaus edustaa käytännön yleisyyden elementtiä, joka tarkoittaa, että tapaoikeuden syntymisen edellytyksenä on, että käytännön tulee olla yleistä merkittävälle määrälle valtioita. Kuten yksi tapauksista kuitenkin osoittaa, kaikkien valtioiden ei tarvitse osallistua, jotta yleisestä käytännöstä voi tulla laki. On huomattava, että erityisen intressin asiassa omaavien valtioiden käytännölle voidaan antaa erityistä painoarvoa, sillä säännöillä on suora vaikutus niihin.

Lotus tapauksessa tuomioistuin totesi, että opinio juris (= käytännön mieltäminen pakolliseksi) on tärkeä elementti tapaoikeuden synnyssä. Tämän tuomioistuin totesi toistamiseen Mannerjalusta tapauksessa ja se on siitä saakka hyväksytty tärkeäksi elementiksi.

Nicaragua v Yhdysvallat (1984-1986)

Tapauksessa Nicaragua nosti syytteen Yhdysvaltoja vastaan. Syytteen perusteena oli Yhdysvaltojen lainvastaiset sotilaalliset toimet Nicaraguaa vastaan ja sen alueella. Yhdysvallat kyseenalaistivat Kansainvälisen tuomioistuimen toimivallan asiassa sekä Nicaraguan haastehakemuksen tutkittavaksi ottamisen edellytykset.

Tapauksessa on kaksi oikeudellista ongelmaa. Ensinnäkin se, onko Kansainvälisellä tuomioistuimella toimivalta ottaa asia käsiteltäväkseen, jos kumpikin osapuoli on hyväksynyt sen toimivallan ja toiseksi, jos ei ole perusteita hylätä valtion haastehakemusta, onko sellaisen valtion hakemus silloin otettava tutkittavaksi.

Kansainvälisellä tuomioistuimella on toimivalta tässä tapauksessa ottaa asia käsiteltäväkseen. Toiseenkin ongelmaan vastaus on kyllä: Kun ei ole olemassa perusteita hylätä hakemusta, tulee tuomioistuimen ottaa se tutkittavaksi.

Oikeus ratkaisi enemmistön päätöksellä, että Yhdysvallat oli rikkonut kansainvälisen tapaoikeuden sille luomia velvollisuuksia jättämällä kertomatta miinojen sijainteja. Oikeus myös totesi Yhdysvaltojen rikkoneen humanitaarisen oikeuden perusperiaatteita.

Palestiinan muuri -tapaus (Kansainvälisen tuomioistuimen antama lausunto 2004)

Tapauksessa YK vastusti Israelin rakentamaa muuria Palestiinan alueella. Muuri, jonka Israel rakensi Palestiinan alueelle, vaaransi palestiinalaisten vapauden. Kansainvälistä tuomioistuinta pyydettiin antamaan neuvoa-antava lausunto asiassa, kun YK:n yleiskokous pyysi Israelia lopettamaan muurin rakentamisen ja purkamaan sen. Israel rikkoi neljättä Geneven sopimusta, Haguen sopimusta, asiaa koskevia YK:n turvallisuusneuvoston ja YK:n yleiskokouksen päätöksiä rakentamalla muurin Palestiinan miehitetylle alueelle.

Israelin toiminta esti vapaan liikkuvuuden niin kuin se on kirjattu kansainväliseen sopimukseen siviili- ja poliittisista oikeuksista. Israelin toimet myös rajoittivat palestiinalaisten pääsyä töihin, terveys palveluihin, koulutukseen ja kelvollisia asuin oloja taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurillisia oikeuksia sääntelevän kansainvälisen sopimuksen sekä lasten oikeuksia sääntelevän kansainvälisen sopimuksen vastaisesti.

Vaikka Israel oli toiminut kansainvälisen oikeuden ja edellä mainittujen sopimusten vastaisesti, molemmat osapuolet (sekä Israel että Palestiina) ovat velvollisia toimimaan kansainvälisen humanitaarisen oikeuden säännösten mukaisesti. Turvallisuusneuvoston asiaan liittyvien ratkaisujen täytäntöönpano oli tuomioistuimen mukaan ainoa oikea ratkaisu tässä vihamielisessä tilanteessa, jossa molemmat osapuolet olivat tehneet lainvastaisia toimia ja yksipuolisia päätöksiä.

Israelin muurin rakentaminen ja sitä ennen tapahtuneet toimet vakavasti estivät Palestiinan kansaa harjoittamasta itsemääräämisoikeuttaan eli Israel rikkoi myös velvollisuuttaan kunnioittaa tätä Palestiinan kansan oikeutta.

Tapaus on merkityksellinen, sillä sen mukana nousi esiin tärkeitä kysymyksiä liittyen kansainväliseen humanitaariseen oikeuteen ja siinä käsiteltiin myös kansanryhmän itsemääräämisoikeutta.

Turvallisuusneuvosto ei kyennyt antamaan asiassa ratkaisua yhden pysyvän jäsenen negatiivisen äänen vuoksi, jonka vuoksi yleiskokous päätti pyytää Kansainväliseltä tuomioistuimelta neuvoa-antavan ratkaisun asiaan. Tuomioistuin hylkäsi argumentin, jonka mukaan sillä ei ollut toimivaltaa antaa ratkaisua asiassa, sillä kyseessä ei ollut oikeuskysymys, vaan abstrakti ja poliittinen kysymys. Tuomioistuimella oli toimivalta antaa ratkaisu asiassa, sillä sen ratkaisu ei ollut laillisesti sitova, vaan se antoi pelkästään neuvoa-antavan päätöksen, jonka jälkeen yleiskokous harkitsi sen käyttökelpoisuuden.

Valtion oikeudellinen koskemattomuus -tapaus (Saksa v Italia ja Kreikka osallistui 2012)

Vuonna 2008 Saksa pani alulle oikeudellisen prosessin Italiaa vastaan, sillä perusteella, että Italia oli rikkonut Saksan kansainvälisen oikeuden mukaista oikeudellista koskemattomuutta sallimalla Italian tuomioistuinten käsitellä kanteita Saksaa vastaan siviiliasioissa koskien korvausvaatimuksia vahingoille, jotka olivat aiheutuneet toisen maailman sodan aikana seurauksena Saksan kansainvälisen humanitaarisen oikeuden rikkomuksista.

Saksa pyysi tuomioistuinta julistamaan, että Italia on rikkonut Saksan oikeudellista koskemattomuutta julistamalla Italiassa täytäntöönpanokelpoisiksi Kreikan siviilituomioistuinten antamia päätöksiä Saksaa vastaan samankaltaisilla perusteilla kuin Italian tuomioistuimissa nostetut kanteet.

Saksa perusteli Kansainvälisen tuomioistuimen toimivaltaa asiassa Euroopan sopimuksella rauhanomaisesta kiistojen ratkaisusta, jonka sekä Italia että Saksa ovat ratifioineet.

Oikeus päätti, että Italian tuomioistuimet olivat rikkoneet kansainvälistä oikeutta kiistämällä Saksan oikeudellisen koskemattomuuden. Tässä yhteydessä tuomioistuin huomautti, että valtio ei menetä oikeudellista koskemattomuuttaan senkään nojalla, että sitä syytetään vakavista kansainvälisten ihmisoikeuksien ja sotilaallisia konflikteja sääntelevän lain rikkomisesta. Edellä mainitut säännöt ovat kansainvälisen tapaoikeuden jus gogens sääntöjä. Oikeudellisen koskemattomuuden ja edellä mainittujen sääntöjen välillä ei silti ole ristiriitaa, sillä ne koskevat eri asioita.

Kansainvälisen tuomioistuimen neuvoa-antava lausunto ydinase uhan tai käytön laillisuudesta (1996)

Kyseinen tapaus on yksi kansainvälisen oikeuden merkityksellisimmistä, sillä siinä Kansainvälinen tuomioistuin antoi neuvoa-antavan lausunnon, jossa se totesi, että ei ole olemassa lakia (tapaoikeuden sääntöä tai kansainvälistä sopimusta) joka kieltäisi ydinaseiden hallussa pidon tai edes käyttämisen. Ainut niitä koskeva laki on, että niiden käytön tulee olla sovinnossa itsepuolustuksen kanssa.

Tapauksessa tuomioistuin totesi, että ydinaseilla uhkaaminen ei ole aina lainvastaista, kunhan se on sovinnossa YK:n peruskirjan 51 artiklan kanssa. Artiklan mukaan, jos YK:n jäsen joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, ei mikään peruskirjan säännös saa rajoittaa sen luonnollista oikeutta puolustautua. Olosuhteista huolimatta on jäsenvaltioilla kuitenkin velvollisuus hyvässä tahdossa koittaa neuvotella ydinaseista luopumiseen.

Tapaus osoittaa, että vaikka suuri osa kansainvälisestä yhteisöstä on ottanut askeleita täysin ydinaseettomaan maailmaan, tapaoikeutta, joka kieltäisi ydinaseiden käytön tai niillä uhkaamisen ei kuitenkaan ole muodostunut.

Lähteet: Textbook on International Law 7th edition (Martin Dixon), https://www.casebriefs.com, http://www.worldcourts.com, www.finlex.fi, www.history.com, https://www.icj-cij.org/en/,