Lainsäädäntöanalyysi

Kansainvälisen oikeuden keskeiset säännökset ja niiden kohokohdat, Tia Ilvesaho (517240) 

Johdanto 

Tavoitteena lainsäädäntöanalyysissäni on nostaa esille kansainvälisen oikeuden keskeisistä valtiosopimuksista niiden merkittävimmät ulottuvuudet ja säännökset. Vaikka jokainen artikla on tärkeä ja erottamaton osa kansainvälisiä sopimuksia, keskitytään tässä vain tiettyihin artikloihin, jotka on joko mainittu Kansainvälisen oikeuden luennoilla (Outi Korhonen ja Ekaterina Markovich) tai kirjassa: Textbook on international law, Martin Dixon. Lisäksi olen nostanut esille sellaisia osuuksia artikloista, jotka ovat olleet mielestäni huomionarvoisia. Kokoan jokaisen osion päätteeksi kyseisen osion käsittelyssä käytetyt lähteet. 

Käsittelen ensin Yhdistyneiden kansakuntien (YK) peruskirjaa ja kansainvälisen tuomioistuimen perussääntöä. Tämän jälkeen otan tarkastelun kohteeksi yhden kansainvälisen oikeuden tärkeimmistä valtiosopimuksista; YK:n merioikeusyleissopimuksen. Valtion sopimusoikeutta koskeva Wienin yleissopimus on erittäin tärkeä osa kansainvälistä sopimusoikeutta, ja sitä käsittelen YK:n merioikeusyleissopimuksen jälkeen. Analyysin viimeisin osio käsittelee YK:n ihmisoikeusjulistusta ja sen oikeudellista asemaa osana kansainvälistä oikeutta. 

YHDISTYNEIDEN KANSAKUNTIEN PERUSKIRJA (Charter of the United Nations) & KANSAINVÄLISEN TUOMIOISTUIMEN PERUSSÄÄNTÖ (The Statute of the ICJ) 

Yhdistyneiden kansakuntien (YK) peruskirja (jäljempänä peruskirja), on YK:n perustamissopimus, joka laadittiin 26.6.1945 San Franciscossa. Todistusvoimaiset kielet peruskirjalle ovat englanti, venäjä, kiina, ranska ja espanja. Peruskirjalla perustettiin YK:n oikeudellinen pääelin; Kansainvälinen tuomioistuin (ICJ). Lisäksi laadittiin Kansainvälisen tuomioistuimen perussääntö (jäljempänä perussääntö). Perussäännön ensimmäisen artiklan mukaan “Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjalla järjestön oikeudelliseksi pääelimeksi perustettu Kansainvälinen tuomioistuin järjestetään ja toimii tämän perussäännön määräysten mukaan.” Kansainvälisen tuomioistuimen toimivaltaisuus on kirjattu siis peruskirjaan ja sen on toimittava perussäännön mukaisesti. Lukiessa YK:n peruskirjaa voidaan jo ensimmäisestä lauseesta huomata maailmansotien luoman tarpeen YK:lle ja kansainväliselle yhteistyölle, jossa on yhteiset pelisäännöt. 

YK:n peruskirja 

Peruskirjan johdanto jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa koskee yleisesti rauhan ylläpitoa ja kansainvälistä turvallisuuden lisäämistä sekä ihmisoikeuksien kunnioittamista. Toisessa osassa kootusti todetaan valtioiden yleinen hyväksyntä ja sitoumus peruskirjaan ja sen säännöksiin. 

YK peruskirjan artiklat 1 ja 2 ilmentävät peruskirjan päämärän ja tarkoituksen. Korhosen luonneoillakin todetun mukaan, peruskirjan tarkoituksena on jäsenvaltioiden riitojen rauhanmukainen selvittäminen ja valtioiden suhteiden parantaminen. Tarkastelemalla artiklan 2 sisältöä (“kehittää kansakuntien välillä ystävällisiä suhteita, jotka perustuvat kansojen yhtäläisten oikeuksien ja niiden itsemääräämisoikeuden periaatteen kunnioittamiseen, sekä ryhtyä muihin tarkoituksenmukaisiin toimenpiteisiin maailmanrauhan lujittamiseksi”), ilmenee sieltä mm. Sodan estäminen ja valtioiden tasavälisyys. Myös valtioiden toimivaltaisuutta korostetaan. Tämä on tärkeää, sillä valtiot ovat usein erittäin tarkkoja toimivaltaisuutensa rajoittamisesta. Liiallinen rajoitus vaikuttaa negatiivisesti valtioiden määrään, joka sopimukseen haluavat sitoutua. Taustalla vaikuttaa yleinen intressi. On jokaisen valtion etujen mukaista, että kaikkien valtioiden välillä säilyisi rauha. Riitaisat suhteet vaikeuttavat välillisesti myös muihin valtioihin, joten peruskirjan tehtävälle on tosiasiallinen tarve maalimassa. Tällöin myös mahdollisimman monen valtion on tarkoituksenmukaista saada YK:n jäseneksi. 

Peruskirjassa on erillinen luku koskien riitojen rauhanomaista selvittelyä. Tämä edelleen korostaa YK:n päämäärää rauhanomaisesta kansainvälisestä ympäristöstä. 

Peruskirjan suhde muihin kansainvälisiin sopimuksiin 

Peruskirjalla on etusija suhteessa muihin valtiosopimuksiin. Professori Outi Korhonen kertoi luennoilla peruskirjan 103 artiklan ilmaisevan peruskirjan etusijan ja sen, että se on vahvempi kuin muut kansainväliset sopimukset. “Jos Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenten tähän peruskirjaan ja johonkin muuhun kansainväliseen sopimukseen perustuvat velvoitukset ovat ristiriidassa keskenään, on tämän peruskirjan velvoituksilla etusija.” Artikla on erittäin tärkeä. Se määrittää peruskirjan hierarkkisen aseman ylimpänä kansainvälisenä valtiosopimuksena ja todistaa sen toimivaltaisuuden allekirjoittaneiden ja ratifioinnin suorittaneiden valtioiden osalta.  

Maininnan mielestäni ansaitsee myös peruskirjan 2 artiklan 7 momentti, jota käsitellään laajemmin Ihmisoikeusjulistusta koskevassa osiossa. Momentti on luennoitsija Ekaterina Markovichin mukaan syy, miksi ihmisoikeuksia vielä rikotaan. Vaikka julistus ei ole oikeudellisesti sitova kansainvälinen sopimus, sillä on suuri merkitys kansainvälisen oikeuden alalla. Kytkös ihmisoikeusjulistukseen löytyy myös muista peruskirjan artikloista (mm. Artikla 55 ja 56). 

Elimet 

Peruskirjan 3 luku luettelee YK:n toimielimet artiklassa 7. Sen lisäksi, että ne on luettelon omaisesti kerrottu 3 luvussa, jokaista päätoimielintä koskee oma erillinen lukunsa peruskirjassa. 

Huomionarvoista on mainita, että peruskirjan artikla 8, joka sijaitsee toimielimiä koskevassa luvussa, toteaa miehen ja naisen välisen tasa-arvon. YK:n pää- ja sivutoimielimen virkoihin on yhtäläinen mahdollisuus päästä sukupuolesta riippumatta. 

YK:n pääeliminä toimivat yleiskokous (luku 4), turvallisuusneuvosto (luku 5), sosiaali- ja talousneuvosto (luku 10), huoltohallintoneuvosto (luku 13), kansainvälinen tuomioistuin (luku 15) ja sihteeristö (luku 15). 

Yleiskokous 

Yleiskokousta koskevassa luvussa käsitellään ensin Yleiskokouksen kokoonpanoa. Yleiskokous on yksi YK:n päätoimielimistä. Sen muodostavat kaikki YK:n jäsenvaltiot, joista jokaisesta enintään 5 edustajaa edustaa valtiota.  Luku 4 siirtyy käsittelemään, millaisia valtuuksia yleiskokouksella on toimia kansainvälisellä kentällä.  

Merkittävin peruskirjan sisältö koskien yleiskokouksen toimivaltaa on peruskirjan 11-14 artikloiden myöntämä toimivaltuus antaa suosituksia riitojen rauhanmukaisen selvittämisen osalta asioissa jotka koskevat kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta. Tällainen toimivalta on ensisijaisesti, muttei yksinomaan turvallisuusneuvostolla. (s. 347, Textbook on international law, Martin Dixon) Yleiskokouksen toimivaltaisuus ilmenee myös varsin yksiselitteisesti artiklan 14 kirjoitusasusta. Dixon korostaa kirjassaan yleiskokouksen toimivallan merkitystä, etenkin yhdistettynä historialliseen kehykseen.  

Artikla 12 muodostaa poikkeuksen yleiskokouksen toimivallassa. Artikla 12 toteaa, ettei yleiskokous saa antaa suosituksia turvallisuusneuvostolle, ellei se niitä erikseen pyydä, silloin kun kyseessä on peruskirjan turvallisuusneuvostolle myönnetyn toimivaltuuden alainen asia. Pääsihteerillä on kuitenkin tiedotusvelvollisuus yleiskokoukselle, mikäli turvallisuusneuvosto sen sallii. 

Yleiskokouksella on laajasti erilaisia tehtäviä koskien muita YK:n pääelimiä. Näitä mainitaan läpi peruskirjan eri luvuissa ja artikloissa. Yleiskokouksella on oikeus myös muodostaa apuelimiä, joita se pitää tarpeellisena tehtäviensä suorittamiseksi. (art. 22) 

Turvallisuusneuvosto 

Turvallisuusneuvostoa käsittelevä luku peruskirjassa kertoo turvallisuusneuvoston kokoonpanosta sekä menettelysäännöistä. Turvallisuusneuvosto on erittäin tärkeä toimielin YK:ssa ja sillä on laajasti toimivaltaa.  

Turvallisuusneuvostolle on annettu peruskirjassa ensisijainen toimivalta rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. Sillä on peruskirjassa myönnetty oikeus toimia kaikkien YK:n jäsenvaltioiden lukuun. Peruskirjan viidennen luvun artikla 24 myöntää toimivallan turvallisuusneuvostolle. Tämä on tarkoituksenmukaista toimien nopeuttamiseksi ja tehokkuuden varmistamiseksi tilanteissa, joissa sitä vaaditaan. Peruskirjan 6 luvussa käsitellään tilanteita, joissa rauhanomainen menettely on mahdollista konflikti tilanteissa. Tällöin turvallisuusneuvosto usein ohjeistaa asianosaisia tai selvittää riidan, mikäli tilanteella voi olla vaikutuksia kansainvälisille rauhalle ja turvallisuudelle. 

Peruskirjan luvussa 7 on mainittuna turvallisuusneuvoston toimivaltaisuus asettaa taloudellisia, diplomaattisia ja sotilaallisia seuraamuksia riitojen ratkaisemiseksi. Tarkoituksena on rauhan ylläpitäminen, eikä niinkään oikeudellisen seuraamuksen asettaminen, joka on kansainvälisen tuomioistuimen tehtävä. (art. 36.3, Textbook on International Law, Martin Dixon, s. 290) Toimivaltuus keinoille, joita turvallisuusneuvosto voi käyttää rauhan ylläpitämiseksi, osoitetaan artiklasta 39 tilanteissa joissa on uhka kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden kannalta (s. 342, Dixon). 40 artikla suo eniten liikkumavaraa valtioille. Turvallisuusneuvosto antaa sen mukaisesti suosituksia asian ratkaisemiseksi. 41 artiklassa turvallisuusneuvosto käyttää harkintavaltaa aseettomien toimenpiteiden osalta, kuten diplomaattisten ja viestinnällisten pakkokeinojen osalta, ja mikäli nämä keinot ovat riittämättömiä voi turvallisuusneuvosto puuttua 42 artiklan mukaisesti asiaan myös sotilaallisesti. Huomioida tulee kuitenkin tällöin toimien tarpeellisuus ja kohtuus suhteessa kansainvälisen turvallisuuden ja rauhan ylläpitämiseksi ja palauttamiseksi. Kirjassaan Dixon toteaa, että 43 artikla luotiin 42 artiklan tarpeesta. Dixon edelleen jatkaa, että 42 artiklan mukaista sotilaallista puuttumista ei ole vielä YK:n historiassa suoranaisesti käytetty. (s.344) Tämä on ymmärrettävää, sillä tällainen säännös vaikuttaa merkittävästi valtion suvereniteettiin, josta kaikki valtiot yleisesti ottaen ovat erityisen tarkkoja. Jos säännöstä käytettäisiin nimenomaisesti, voisi valtio koeta kansallisen toimivaltuutensa olevan loukattuna. Keinoja siis käytetään, muttei alkuperäisen säännöstekstin mukaisesti. 

Artikla 51 ilmentää YK:n jäsenvaltion oikeuden puolustautua, mikäli se joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Turvallisuusneuvoston toimivalta riitojen selvittämisessä ei siis estä yksittäisen valtion puolustustoimenpiteitä. Dixon selventää kirjassaan (s. 249) tämän artiklan olevan poikkeus turvallisuusneuvoston monopoliasemalle koskien kansainvälistä sotilaallista toimintaa. 

Kokoonpanoon ja päätöksentekoon liittyvät, mielestäni huomion arvoiset artiklat löytyvät 5 luvun loppupäästä. Artiklan 31 mukaan YK:n jäsen voi käyttää turvallisuusneuvoston kokouksessa puhevaltaa ilman äänioikeutta silloin, kun neuvosto käsittelee sen jäsenen etuja. 32 artikla koskee valtion kuulemista, joka ei ole YK:n jäsen. Tällainen valtio on kutsuttava, jos se on asianosaisena turvallisuusneuvostossa käsiteltävänä olevassa riidassa. Valtio kutsutaan osallistumaan ilman äänioikeutta riitaa koskevan keskusteluun. Valtiolla on siis puhevaltaa silloin, kun käsillä on sitä koskeva asia. Valtiolla ei kuitenkaan ole nimenomaisesti päätösvaltaa asiassa, joka sitä koskee, vaan päätösvalta on turvallisuusneuvostolla. Turvallisuusneuvostossa jäseniä on vain 15, joka tarkoittaa, että neuvoston ulkopuolelle jääviä valtioita on merkittävä määrä. Osa neuvoston jäsenistä on pysyviä ja osa vaihtuvia.  

Sosiaali- ja talousneuvosto sekä huoltohallintoneuvosto

YK:n sosiaali- ja talousneuvosto valvoo YK:n sosiaalisia ja taloudellisia toimia ja kansainvälistä yhteistyötä näihin liittyen. Sosiaali- ja talousneuvosto toimii myös ihmisoikeuksien alalla, tarkoituksenaan edistää niiden toteutumista (art. 62). 

Huoltohallintoneuvoston toimivaltaisuus YK:ssa koskee siirtovalta-alueiden purkua ja toimintaa. Tällaisia alueita nimitetään huoltohallintoalueiksi. Aihe ei ole enää yhtä keskeinen, kuin YK:n perustamisvaiheessa.

Kansainvälinen tuomioistuin peruskirjassa 

Peruskirjan ensimmäisessä artiklassa perustetaan YK:n oikeudelliseksi päätoimielimeksi kansainvälinen tuomioistuin. Lisäksi peruskirja sisältää oman lukunsa koskien kansainvälistä tuomioistuinta. Huomion arvoista on myös se, että peruskirjan ohella luotiin myös kansainvälistä tuomioistuinta koskeva perussääntö, joka on erillinen dokumenttinsa. Peruskirjan luvussa 14 todetaan kansainvälisen tuomioistuimen ominaisuus YK:n oikeudellisena pääelimenä. Peruskirjassa kansainvälistä tuomioistuinta käsitellään erityisesti artikloissa 92-96. Artikla 92 toteaa kansainvälisen tuomioistuimen perussäännön pysyvän luonteen ja erottamattomuuden peruskirjasta. 

Kansainvälinen on YK:n oikeudellinen pääelin, jolla on kansainvälisen lainsäädännön alainen lainkäyttövalta. Kansainvälinen tuomioistuin voi ratkaista valtioiden välisiä riita tilanteita kansanvälisen oikeuden mukaisesti. Myös YK:n ulkopuoliset valtiot voivat saada asiansa käsitellyksi kansainvälisessä tuomioistuimessa, mutta tällöin ne myös sitoutuvat noudattamaan ratkaisua, sen kansainvälisen oikeuden säännöksen mukaisesti, jota tuomioistuin tilanteessa soveltaa. Turvallisuusneuvosto voi tarvittaessa antaa suosituksia tai ryhtyä erilaisiin toimenpiteisiin, mikäli valtio ei noudata kansainvälisen tuomioistuimen tekemää päätöstä yksittäisestä asiasta. (art. 94) 

Kaiketi merkittävin peruskirjasta ilmenevä säännös koskien kansainvälisen tuomioistuimen tehtäviä, on 96 artiklan mukainen oikeudellinen neuvonta kansainvälisissä asioissa. Neuvonta-alan laajuus riippuu neuvoa pyytävästä tahosta. Ensimmäisen momentin mukaan “Yleiskokous tai turvallisuusneuvosto voi pyytää Kansainvälisen tuomioistuimen neuvovaa lausuntoa kaikista oikeudellisista kysymyksistä.” Kysymyksen ala voi siis olla erittäinkin laaja. Dixon mainitsee kirjassaan, että oikeudellisen kysymyksen määritelmä määräytyy tapauskohtaisesti. (s. 319) 

Myös muilla kuin yleiskokouksella ja turvallisuusneuvostolla voi olla mahdollisuus pyytää neuvovaa lausuntoa. Toisen momentin mukaan: “Muut Yhdistyneiden Kansakuntien elimet sekä erityiselimet, jotka yleiskokous milloin hyvänsä voi tähän valtuuttaa, saattavat myös pyytää tuomioistuimen neuvovaa lausuntoa niiden toiminnan piirissä syntyvistä oikeudellisista kysymyksistä.”

Erinäiset määräykset peruskirjassa 

Artikla 102 koskee valtion suostumuksen määrittämistä valtiosopimukseen. Kirjan mukaan suostumuksen määrittäminen onnistuu joissain tilanteissa tarkistamalla YK:n peruskirjan 102 artiklasta, onko suostumus määritelty artiklan mukaisesti sihteeristön toimesta sopimukseksi. Kirja huomauttaa, ettei merkitsemättömyys kuitenkaan välttämättä tarkoita, ettei sopimusta olisi. Artikla ei koske sopimuksen validiteettia osapuolten välillä. (s. 57.58, Textbook on International law, Martin Dixon) 

Jo aiemmin mainittu 103 artikla ilmentää peruskirjan etusijan suhteessa muuhun kansainväliseen oikeuteen. Artikla onkin siis ilmeisen tärkeä. 104 artikla toteaa YK:n toimielimien tarvitseman oikeustoimikelpoisuuden ja sen perustan. 105 artikla tehostaa toimivaltaisuutta ja sen käyttöalaa järjestön virkamiehiin ja edustajiin. 

Muutokset, allekirjoitus ja ratifiointi

Peruskirjaan tehtävät muutokset ovat mahdollisia artiklan 108 ja 109 mukaisesti. Peruskirjan 110 artikla asettaa velvoitteen sekä allekirjoittaa että ratifioida peruskirja. Ratifiointi on elintärkeä osuus kansainvälisen sopimuksen voimaansaattamiseksi. Ilman ratifiointia valtiosopimus on vailla oikeusvaikutuksia. 

Professori Outi Korhosen ja luennoitsija Ekaterina Markovichin luennot 

Textbook on International Law, 7th edition, Martin Dixon

Kansainvälisen tuomioistuimen perussääntö 

Kansainvälisen tuomioistuimen perussääntö käsittelee tuomioistuimen järjestysmuotoa, toimivaltaisuutta, oikeudenkäyntimenettelyä, neuvovia lausuntoja sekä tapaa tehdä muutoksia perussääntöön. “Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjalla järjestön oikeudelliseksi pääelimeksi perustettu Kansainvälinen tuomioistuin järjestetään ja toimii tämän perussäännön määräysten mukaan.” (art. 1)  

Järjestysmuoto 

Tuomioistuimen pääasialliseksi toimipaikaksi on määritetty Haag, perussäännön 22:ssa artiklassa. Tuomioistuin ei kuitenkaan ole sidottu toimipaikkaan, mikäli se kokee muualla toimimiselle olevan syytä. 

Toisessa perussäännön artiklassa asetetaan kelpoisuusvaatimuksia tuomioistuimen tuomareille. Artikla asettaa vaatimuksen mm. Riippumattomuudelle, “siveelliselle arvon annolle”, täyttävät ylimpien oikeusvirkojen hoitamiseen kotimaassaan vaadittavat ehdot tai joilla on yleinen oikeustieteellinen pätevyys kansainvälisen oikeuden alalla. 

Huomionarvoista on, että tuomarit valitaan eri kansallisuuksista (art. 3), eivätkä he edusta valtiotaan tehtävissään (art. 16 ja 20). Kelpoisuusvaatimukset ovat korkeat. Kelpoisuusvaatimusten taso on omiaan luomaan mielikuvaa ammattimaisesta tuomioistuimesta ja täten myös ratkaisujen oikeellisuudesta ja kattavasta arviosta. Kelpoisuusvaatimuksiin läheisesti liittyy myös perussäännön artikla 6, jonka mukaan kehotetaan selvittämään maan korkeimman oikeuden, oikeustieteellisen tiedekuntien ja muiden opetuslaitosten sekä kansainvälisten oikeusakatemioiden mielipiteitä tehtävään ehdolle asetettavasta henkilöstä. Ehdokkaan pätevyyttä arvioidaan siis tarkasti ja on suotavaa, että myös saman alan tieteenharjoittavat pitävät henkilöä sopivaksi virkaan. 

Erittäin tärkeä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin mielikuvaa vahvistava artikla on 24, josta ilmenee tuomioistuimen jäsenen esteellisyysperusteet käsitellä asiaa. Artiklan mukaan puheenjohtajalle on ilmoitettava, mikäli jäsen katsoo, ettei hänen erityisestä syystä tulisi ottaa osaa asian käsittelyyn. Myös puheenjohtaja voi todeta esteellisyyden olemassaolon ilman jäsenen ilmoitusta. Mikäli jäsen ei ole puheenjohtajan kanssa samaa mieltä esteellisyyden olemassaolosta, tuomioistuin ratkaisee asian. Esteellisyyttä koskeva normi on tärkeä osa kansainvälisen oikeuden tavoittelevaa vaikutelmaa reilusta ja oikeudenmukaisesta ratkaisukäytännöstä.

Ennen tuomarit käsittelivät asiat 15, 16 tai 17 tuomarin kokoonpanossa (suurijaosto). Nyttemmin tuomioistuin on myös ottanut käyttöönsä artiklan 26 mukaisen vähintään kolmen tuomarin jaoston, kun se on mahdollista asian laadun kannalta. Mainitun artiklan ensimmäisen momentin mukaan, tällaiset asiat voivat koskea esim. työsuhteita sekä kauttakulku- ja yhdysliikennettä koskevia asioita. Suppeamman jaoston käytön tulevaisuuden näkymät ovat vielä epävarmoja. (Textbook on International law, Martin Dixon, s. 295)  

Artikla 31 on luotu selvästi vahvistamaan luottamusta kansainvälisen tuomioistuimen ratkaisuihin. Artiklan toisesta momentista selviää toisen tuomarin valintaperuste toimia tilanteissa, joissa yhden tuomarin valtio on asianosaisena tapauksessa. Toinen valtio voi vaatia toista tuomaria asian käsittelyyn asianosaisena olevan valtion tuomarin ohelle.  

Neljännen momentin mukaan tuomarit valitaan ensisijaisesti sellaisista tuomareista, joidenka valtiot ovat osapuolina käsiteltävässä asiassa. Jos mahdollisuutta tähän ei ole, asianosaiset voivat erityisesti valita tuomarit. 

Tuomarien valintaperusteet ovat omiaan lisäämään riitautuneiden valtioiden olettamusta ratkaisun oikeudenmukaisuudesta ja reilusta lopputuloksesta. Tällöin voidaan olettaa myös valtioiden noudattavan tuomioistuimen päätöstä paremmin. Kansainvälinen oikeus on tunnetusti kokenut kritiikkiä sitovuutensa osalta, joten kaikki sitovuutta lisäävät keinot ovat tärkeitä.  

Tuomioistuimen toimivalta 

Kansainvälisen tuomioistuimen toimivaltaa käsitellään perussäännön artikloissa 34-38. Jo ensimmäisellä luennolla Korhonen nosti esiin perussäännön koskien kansainvälisen tuomioistuimen käyttämiä oikeuslähteitä. Perussäännön 38 artiklan ensimmäisen momentin mukaan; “Tuomioistuin, jonka tehtävänä on ratkaista sille jätetyt riidat kansainvälisen oikeuden mukaan, soveltaa: a. kansainvälisiä yleis- tai erityissopimuksia, jotka sisältävät riitapuolina olevien valtioiden nimenomaan tunnustamia sääntöjä; b. kansainvälistä tapaa velvoittavaksi oikeudeksi tunnustetun yleisen käytännön ilmauksena; c. sivistyskansojen tunnustamia yleisiä oikeusperiaatteita; d. ottaen huomioon 59 artiklan määräyksen oikeudellisia ratkaisuja sekä eri maiden etevimpien tutkijain oppeja apukeinona oikeussääntöjen määrittelemiseksi.” B kohta mainitaan erikseen luennolla, sillä on tärkeä huomata, että kyseessä on tapaoikeuden legitimiteettiä ilmentävä säännös. C kohdan mukaiset sivistysvaltioiden tunnustamat periaatteet ovat kaikkien YK:n jäsenten tunnustamia. 

Mielenkiintoa herättävä osuus on Korhosen mukaan toisessa artiklan momentissa; “Tämä säännös ei rajoita tuomioistuimen valtaa tuomita ex aequo et bono, jos asiapuolet siihen suostuvat.”. Luennoilla selvennettiin ratkaisun “ex aequo et bono” merkityssisältö. Se tarkoittaa asian ratkaisemista reilusti ja oikeudenmukaisesti. Korhonen myös huomauttaa momentin mielenkiitoisesta luonteesta, kun pohditaan syitä momentin tarpeellisuudelle. Luennolla mainittiin mm. Common law –maiden määritelmä erot sanalle “equity” ja nk. “Natsi kokemus”. Kansainvälisen oikeuden alalla ei ollut termejä natsien tekemille rikoksille, joten jouduttiin keksimään uusia oikeuden toteutumiseksi (mm. Rikokset rauhaa vastaan ja rikokset ihmisyyttä vastaan). Momentti sallii ei lakiin perustuvan näkemyksen hyödyntämisen ratkaisukäytännössä. Momentti ei ole ollut kovassa käytössä. Oikeustieteilijät usein painottavat ratkaisun perustumista lakiin, joten toisen momentin antama liikkumavara voi tuntua juridisen koulutuksen vastaiselta, ainakin oikeusoppineen silmin.  

Tärkeä artikla perussäännössä on myös 34. Sen mukaan vain valtiot voivat olla asianosaisia ja kansainväliset järjestöt voivat olla tietoa antavia osapuolia. Dixon huomauttaa kirjassaan “Textbook on international law” sivulla 296, ettei tämä artikla välttämättä tarkoita, että tuomioistuimella olisi toimivalta juuri kyseisessä asiassa. Valtiot siis voivat olla asianosaisia. 

Dixon jatkaa huomauttamalla artiklan 35 tuovan toimivaltuuden tuomioistuimelle niiden valtioiden osalta, jotka ovat osa YK:ta. “Tuomioistuin on tähän perussääntöön yhtyneiden valtioiden käytettävissä.” Kolmannen valtion on mahdollisuus päästä tuomioistuimeen turvallisuusneuvoston erityisluvalla. (art. 35(2)) Artiklan käyttö ei kuitenkaan ole ollut ongelmatonta. (s. 296-298, Textbook on international law) 

Kansainvälisen oikeuden sitovuuden ja leviämisen kannalta on tärkeä antaa myös tietyissä tilanteissa kolmansien valtioiden osallistua tuomioistuimen käsittelyyn asiassa joka sitä koskee. Näin ollen kansainvälinen oikeus muodostuu tosiasiallisesti kansainväliseksi, eikä vain YK:n jäsenten keskuudessa vallitsevaksi oikeudeksi. 

Julistukset  

Perussäännön artikla 36 on sijoittunut osaksi tuomioistuimen toimivaltaa käsittelevää osiota. Artiklan mukaan toimivalta on kansainväliselä tuomioistuimella aina kun asianoaiset sen sille myöntää sekä tapauksissa, jotka mainitaan YK:n peruskirjassa, voimassaolevissa sopimuksissa taikka välipuheissa. Toisen momentin mukaan valtiot voivat etukäteen määrittää tuomioistuimen toimivaltuuden asioissa jotka koskevat “jokaiseen saman velvoituksen hyväksyvään valtioon nähden kaikissa oikeudellista laatua olevissa riitakysymyksissä, jotka koskevat: a. sopimuksen tulkintaa; b. mitä hyvänsä kansainvälisoikeudellista kysymystä; c. jonkin tosiasian olemassaoloa, joka todettuna merkitsisi kansainvälisen velvoituksen rikkomista; d. kansainvälisen velvoituksen rikkomisesta johtuvan hyvityksen laatua tai laajuutta.” (art. 36(2)) 

Dixon mainitsee kirjassaan “Textbook on International Law” artiklan toisen momentin mielenkiintoisen ulottuvuuden. Mikäli valtio antaa suostumuksensa toimivaltuudelle artiklan mukaisesti, on se myös myöhemmissä tapauksissa sidottu tähän suostumukseen riippumatta siitä, miten sen näkemys on saattanut mahdollisesti muuttua. Momentti on vapaaehtoisuutta koostava. Huomioon tulee ottaa kuitenkin valtioiden mahdollisuus tulla sidotuiksi tuomioistuimen toimivaltaan muutoinkin. (s. 306 ja 320) Em. artiklan 6 momentti antaa viimeisen päätösvallan tuomioistuimelle siitä, onko tuomioistuin toimivaltainen. Momentti on omiaan lisäämään tuomioistuimen valtaa YK:n oikeudellisena pääelimenä. Momentti ilmentää tarpeen tuomioistuimen päätösvallan vahvalle asemalle. Tuomioistuimella on mahdollisuus määrittää oman toimivaltansa rajat. (s. 308, Textbook on International Law) 

Artikla 37 mahdollistaa toimivallan siirron Kansainväliselle tuomioistuimelle, Pysyvästä kansainvälisestä tuomioistuimesta sekä Kansainliiton asettamasta tuomioistuimesta. Artikla erottaa Kansainvälisen tuomioistuimen toimivallan Pysyvän kansainvälisen tuomioistuimen toimivallasta. (s. 312, Textbook on International Law) 

Artiklan sanamuoto ja sisältö ilmentää mielestäni Kansainvälisen tuomioistuimen etusijaa ja korostaa sen asemaa kansainvälisen oikeuden ylimpänä oikeudellisena toimielimenä. Edellä mainitut artiklat luovat vahvan mielikuvan tuomioistuimen toimivallan laajasta ja vahvasta asemasta. Mielessä tulee kuitenkin pitää myös toimivaltaa rajoittavat tekijät, vaikka artiklat antavat mielikuvan täydellisen toimivaltaisesta tuomioistuimesta. 

Oikeudenkäyntimenettely 

Mielestäni tärkeimmät perussäännön artiklat koskien oikeudenkäyntimenettelyä kansainvälisessä tuomioistuimessa ovat artiklat 59 ja 60.  

Artiklan 59 mukaan “Tuomioistuimen ratkaisu sitoo yksinomaan riitapuolia ja ainoastaan ratkaistuun asiaan nähden.” Tällöin oikeusvaikutukset ovat vain riitapuolien väliset, eikä päätöstä voida suoraan soveltaa muihin samankaltaisiin tilanteisin väittäen oikeusvaikutusten ulottumista myös näihin. Ratkaisuun voi toki viitata samankaltaisen tilanteen päätyessä kansainvälisen tuomioistuimen harkittavaksi. 

Artiklasta 60 ilmenee tuomioistuimen päätösten valituskelpoisuus, tai oikeastaan valitusmahdollisuuden puute. “Päätös on lopullinen eikä siitä voida valittaa. Jos päätöksen sisällyksestä ja kantavuudesta syntyy riitaa, on tuomioistuimen asiana asianosaisen pyytäessä tulkita sitä.” Asianosaisen ollessa erimieltä, tuomioistuimella on velvollisuus perustella kantansa, muttei kuitenkaan asettaa annettua päätöstä uudelleenarvioinnin alaiseksi. Kuitenkin artikla 61 antaa joustoa valitusoikeuteen tilanteissa, joissa on tullit ilmi “ratkaisevaa laatua ollut tosiseikka”. Tällaisissa tilanteissa tosiseikan on tullut olla tuomioistuimelle sekä riidan osapuolille tuntematon. Tarkistusvaatimus on tehtävä ennen, kuin 10 vuotta on kulunut päätöksestä ja 6kk määräajassa tosiseikan ilmaantumisesta. Tuomioistuin päättää tarkistuksen suorittamisesta. 

61 artikla on tärkeä ratkaisujen oikeudenmukaisuuden varmistamiseksi. Mikäli valtiot kokevat tuomioistuimen ratkaisukäytännön epäoikeudenmukaiseksi, tuomioistuimen toimivaltaisuus valtioiden silmissä saattaisi kärsiä. Tuomioiden oikeudenmukaisuus ja reiluus on kansainvälisen oikeuden ydinaluetta. Tämä ymmärrettävästi on kaikille valtioille tärkeä ominaisuus kansainvälisessä oikeudessa. 

Edellä käsiteltyjen artiklojen lisäksi Dixon on käsitellyt kirjassaan “Textbook on international law” mm. Tuomioistuimen asettamia väliaikaisia toimenpiteitä (art.41), valtion väliintuloa asiassa (art. 62 ja 63) ja asian ratkaisua, kun toinen riidan osapuolista on passiivinen eikä saavu oikeudenkäyntiin kuultavaksi (art. 53). 

Väliaikaiset toimenpiteet 

Artiklassa 41 tarkoitetut väliaikaiset toimenpiteet tulevat kyseeseen, kun tuomioistuin harkitsee olosuhteiden vaativan tällaisia toimenpiteitä osapuolten turvaamiseksi. Artiklassa ei kuitenkaan mainita, mitä nämä toimenpiteet ovat. Dixon huomauttaa kirjassaan “Textbook on international law”, että nämä väliaikaiset turvatoimenpiteet voidaan suorittaa jo ennen asian varsinaista lopullista käsittelyä tuomioistuimessa. Kuitenkin tärkeintä säännöksessä on huomata, että tuomioistuin voi vain osoittaa väliaikaiset toimenpiteet, joihin olisi ryhdyttävä. Tuomioistuin ei siis määrää toimimaan, vaan osoittaa kuinka tulisi toimia.  (s.299) 

Väliaikaisten toimenpiteiden osoittamisen oikeudellinen merkitys on jäänyt kansainvälisen oikeuden alalla epäselväksi. Kuitenkin oikeuskäytännössä tuomioistuin on osoittanut näiden toimien oikeudellisen velvoittavuuden. (s.299 - 300) Säännöstä voidaan tulkita sen tavoitteen ja tarkoituksen mukaisesti. Tarkoituksena on ollut antaa tuomioistuimelle keino puuttua valtion toimintaan, josta on ollut haittaa toiselle valtiolle. Valtion oikeusturvan kannalta tämä keino onkin tärkeä ominaisuus tuomioistuimelle. Sananmuodonmukainen tulkinta heikentäisi säännöksen oikeudellista velvoittavuutta. 

Väliintulo 

Artiklat 62.1 sekä 63.1 toteavat valtioiden oikeuden tulla väliintulijana asianosaiseksi oikeudenkäyntiin. Sen lisäksi että artiklat ilmentävät oikeuden, ilmenee niistä myös velvollisuus. 62 artikla osoittaa velvollisuuden lähettää hakemus, mikäli väliintulevaksi asianosaiseksi haluaa. 63 artikla ulottaa vielä laajemman velvoitteen valtiolle, joka haluaa tulla asiassa väliintulijaksi. Jäljemmin mainitun artiklan mukaan, oikeuden tekemä tulkinta sitoo asiassa väliintulijavaltiota asianosaisen tavoin. 

Oikeus ilmaista väliintulohalu voi ilmetä kahdella tavalla riippuen sovellettavasta artiklasta. 62 artiklan mukaan väliintulijana voi olla se, jonka oikeudellisiin etuihin riita voi vaikuttaa. 63 artiklan mukaan väliintulijana voi olla sellainen valtio, joka on osallisena sopimukseen, jonka tulkintaan riita vaikuttaa. 

Väliintuloa käsiteltiin myös Dixonin kirjassa “Textbook on International Law”. Dixon toteaa erityisesti artiklan 62 olevan mielenkiintoinen kolmansien valtioiden osalta. Tällöin kansainvälisen oikeuden sitovuus ulottuu myös valtioihin, jotka eivät ole osallisena sopimukseen (kolmas valtio) ja silloin myös oikeuden ratkaisusta tulee sitovaa oikeutta kolmannen valtion osalta. Kolmannella valtiolla on oikeus väliintuloon Dixonin mukaan myös artiklan 63 kautta, mutta tämä on harvemmin käytössä. (s.312 - 313) 

Riidan osapuolen passiivisuus 

Artikla 53 toteaa tuomioistuimen oikeuden toimia tilanteissa, joissa toinen osapuoli joko jättää saapumatta tuomioistuimeen tai ei käytä puhevaltaansa. Mielestäni artikla on erittäin tärkeä ja asettaa kannustimen valtiolle toimia aktiivisesti riita-asiassa. Artiklan mukaan, tuomioistuin voi toisen asiapuolen toiveesta ratkaista riita-asian passiivisen osapuolen vahingoksi. Valtiolla on siis tosiasiallinen intressi osallistua aktiivisesti asian käsittelyyn. Artiklan toinen momentti toteaa, että ennen asian yksipuolista ratkaisua, tuomioistuimen on kuitenkin varmistuttava, että sillä on art. 36 ja 37 mukainen toimivaltuus ja asiapuolen vaatimukset ovat sekä tosiasiallisesti että oikeudellisesti perusteltuja. Toinen momentti korostaa jälleen reiluuden ja oikeudenmukaisuuden teemaa. Olisi melko epäoikeudenmukaista, mikäli tuomioistuin voisi ratkaista asioita mielivaltaisesti osapuolen vahingoksi vain passiivisuuden perusteella. Toinen momentti on tärkeä osa artiklaa. Ilman sitä artiklan sisältö vaikuttaisi kohtuuttomalta. 

Neuvovat lausunnot 

Yksi kansainvälisen tuomioistuimen merkittävimmistä tehtävistä ovat neuvovat lausunnot koskien kansainvälisen oikeuden sovelluksesta tai muusta kansainvälistä oikeutta koskevasta kysymyksestä. Artiklan 65 mukaan tuomioistuin voi antaa neuvovan lausunnon oikeudellisesta kysymyksestä sille, jolla on oikeus pyytää lausuntoa YK:n peruskirjan nojalla tai sen määräysten mukaan. Kysymykset on esitettävä kirjallisessa hakemuksessa ja täsmällisesti, sisältäen kattavasti asiakirjat kysymykseen liittyen. 

Tuomioistuin julistaa neuvovat lausuntonsa julkisessa istunnossa 67 artiklan mukaisesti. Ensin asiasta on kuitenkin ilmoitettava tahoille, jota asia koskee välittömästi sekä YK:n pääsihteerille. Neuvovissa lausunnoissa huomioon on otettava 68 artiklan mukaan “...peruskirjan riita-asioissa noudatettavia määräyksiä siinä määrin, kuin se katsoo niitä voitavan soveltaa.” Tuomioistuimella on siis liikkumavaraa myös sen suhteen, pitääkö se määräyksiä sovellettavina tapaukseen vai ei. 

Neuvovat lausunnot ovat omiaan lisäämään ennakoitavuutta kansainvälisen oikeuden alaan. Myös avoimuus on mielestäni yksi elementti, jota neuvovat lausunnot luovat kansainvälisen oikeuden piirissä työskenteleville ja vaikuttaville. Tämä lisää myös tuomioistuimen vaikutusvaltaa kansainvälisen oikeuden muovaamisessa tulkinnan avulla. 

Lähteet:

Professori Outi Korhosen luennot
Textbook on International Law, 7th edition, Martin Dixon

YHDISTYNEIDEN KANSAKUNTIEN MERIOIKEUSYLEISSOPIMUS (The law of the sea convention) 

Yhdistyneiden kansakuntien (YK) merioikeusyleissopimus koskee kansainvälisen oikeuden kannalta yhtä tärkeintä alaa. Merioikeus on vahvasti kansainvälisen oikeuden sääntelemää. Tapaoikeuden ja aiempien valtiosopimusten lisäksi YK:n merioikeusyleissopimus (jäljempänä yleissopimus) sääntelee kattavasti merioikeudellisia kysymyksiä. Vuoden 1982 Merioikeusyleissopimus kokosi aiemmat valtiosopimukset kattavasti, mitä voidaan pitää suurena saavutuksena kansainvälisen oikeuden historiassa. Yleissopimus käsittelee lähes jokaista kansainvälisen merioikeuden ulottuvuutta. Yleissopimusta on luonnehdittu “merien perustuslaiksi” (Youtube) . Merioikeusyleissopimus ei ole kaikkia valtioita sitova, vaan se sitoo vain niitä osapuolia, jotka siihen ovat sitoutuneet. Kirjan (Textbook on International law, Martin Dixon, 7. painos, s. 31) mukaan, yleissopimus on kuitenkin luonut merkittävästi kansainvälistä tapaoikeutta, minkä kautta sen säännökset vaikuttavat kaikkiin kansainvälisellä kentällä toimiviin oikeushenkilöihin.  

Korhonen selvensi luennoillaan yleissopimuksen olevan nk. pakettidiili. Jos valtio halusi sitoutua yleissopimukseen, sen täytyi sitoutua siihen kokonaisuudessaan. Käytännössä tämä estää valtiota poimimasta yleissopimuksen mieluisat artiklat hyväkseen. Varaumien teko ei siis ole mahdollista yleissopimuksen osalta. Näin eri valtioiden intressejä saatiin huomioitua kattavasti ja nopeutettiin prosessin kulkua. Sopimuksesta saatiin näin ollen kattava ja se sisälsi jokaiselle jotakin mieluista. Oikeuksien ja velvollisuuksien tasapaino onkin avainasemassa pakettidiili –tyylisen sopimuksen laatimisessa, jotta sopimuspuolia saadaan myös tosiasiallisesti osaksi sopimusta. 

Soveltamisala 

Merioikeusyleissopimus on yksityiskohtainen ja kattava säädös. Sen käyttöpiiriin kuuluu laajasti lähes kaikki merioikeuteen liittyvät asiat ja se koostuu yli 300 artiklasta sekä useasta liitteestä. Yleissopimus käsittelee mm. Valtion toimivaltaisuutta ja etuoikeutta aluemerellä ja talousvyöhykkeellä sekä mannerjalustalla, aluemeren suuruutta, rajausta, viatonta kauttakulkua, talousvyöhykettä, kansainvälistä merenkulkua, esteetöntä kauttakulkua, meren pohjaa, mannerjalustaa ja sen käyttöoikeutta sekä aavaa merta ja valtion oikeutta käyttää luonnonvaroja eri alueilla. Lista ei ole tyhjentävä. Merioikeusyleissopimus sääntelee monia muitakin asioita, mutta lainsäädäntöanalyysi painottuu ensisijaisesti edellä mainittuihin osa-alueisiin. Kansainvälisen oikeuden luennoilla yleissopimuksen pääpiirteistä ja mielenkiintoisista tapauksista ja näihin liittyvistä normeista kertoi myös professori Outi Korhonen. Lisäksi kirjassaan “Textbook on international law”, Martin Dixon käsitteli yleissopimuksen tärkeimpiä osa-alueita kattavasti. 

Aluemeri ja lisävyöhyke 

Yleissopimuksen toisen artiklan mukaan, rannikkovaltion suvereniteetti ulottuu maa-alueiden ja sisävesien ohella myös aluemerelle. Saaristovaltioiden saaristovesien edustalla oleva merialue on saaristovaltion aluemerta. Täysivaltaisuus koskee merenpohjan ja sen sisustan ohella myös alueen ilmatilaa. Aluemeren suvereniteetin harjoittaminen tulee tapahtua yleissopimuksen ja muiden kansainvälisten sopimusten mukaisesti. 

Jokaisella valtiolla on oikeus aluemereen 3 artiklan mukaisesti. Aluemeren raja on 12 meripeninkulmaa merioikeusyleissopimuksen määrittämien perus viivojen mukaisesti. Yleensä rajauksessa käytetään perusviivaa artiklan 5 mukaisesti. Mikäli tämä ei kuitenkaan ole yleissopimuksen mukaista, rajaus voidaan tehdä suorien perusviivojen mukaisesti, joita käsitellään artiklassa 7.  

Artiklan mukaan suoria perusviivoja käytetään aluemeren mittauksessa alueilla, joilla rantaviiva on mutkikas, rikkinäinen tai rannikkoa reunustaa sen välittömässä läheisyydessä sijaitseva saarijono. Silloin, kun rantaviiva luonnonolojen takia merkittävästi vaihtelee, sopivat pisteet voidaan valita matalan veden viivan uloimmista kohdista. Huomioon tulee ottaa kielto poiketa rannikon yleisestä suunnasta. Kolmas momentti myös toteaa, että “merialueiden tulee riittävän läheisesti liittyä maa-alueeseen, jotta niillä voidaan soveltaa sisäisten aluevesien järjestelyä. “ 

Suoria perusviivoja määritellessä, huomioon voidaan ottaa kyseisen alueen erityispiirteet ja tärkeys. Suorien perusviivojen käyttö ei saa 7 artiklan mukaan vaikeuttaa toisen valtion aluemeren, talousvyöhykkeen tai aavanmeren käyttöä. 

15 artikla koskee vastakkaisten tai vierekkäisten valtioiden aluemerten välisen rajan määrittämistä. Artiklan mukaan kahden valtion rannikoiden ollessa vastakkain tai vierekkäin, kummallakaan valtiolla ei ole oikeutta ilman erillistä sopimusta, ulottaa aluemertaan kauemmaksi keskiviivasta. Tämä osuus artiklaa ilmentää mahdollisimman tasapuolista aluemeren jakoa. Artikla kuitenkin toteaa, että tilanteissa, joissa historialliset oikeudet tai muut erityisolosuhteet vaikuttavat, on mahdollista rajata aluevedet pääsäännöstä poikkeavalla tavalla.  

Tarkoituksena on selkeästi säilyttää reilu ja oikeudenmukainen jako valtioiden aluevesissä. Artiklaa tarkastelemalla, voidaan myös huomata “pacta sunt servanda” -säännön pätevyys. Mikäli aluemeren rajauksesta on erikseen sovittu toisin, kuin tässä yleissopimuksessa on määrätty, valtioiden välinen keskinäinen sopimus on pätevä sääntelemään aluemeren rajausta. 

Viaton kauttakulku aluemerellä 

Viattoman kauttakulun määritelmä on selitetty yleissopimuksessa kattavasti. Tämä on tarkoituksenmukaista, sillä viaton kauttakulku on tärkeä osa kansainvälistä merioikeutta. On rauhan säilymisen kannalta elintärkeää, että on selkeät säännöt siitä, millaista kauttakulkua voi suorittaa, ja millainen kulku loukkaa kansainvälisen oikeuden mukaisesti toisen valtion suvereniteettia ja turvallisuutta. Professori Korhonen avasi artiklan 17 tarkoittamaa oikeutta viattomaan kauttakulkuun tapauksen muodossa ja kertomalla viatonta kauttakulkua koskevien artiklojen sisällöstä.  

Artiklan 17 mukaan “Kaikkien sekä ranta- että sisämaavaltioiden aluksilla on oikeus viattomaan kauttakulkuun aluemerellä tämän sopimuksen mukaisesti. “ 

Artikla 18 sisältää kauttakulun määritelmän jonka mukaan kauttakulku on aluemerellä tapahtuvaa purjehdusta, jonka tarkoituksena on kulkea aluemeren läpi käymättä sisäisillä aluevesillä tai sisäisten aluevesien ulkopuolella sijaitsevassa ulkosatamassa tai vastaavassa satamassa taikka mennä sisäisille aluevesille tai poistua niiltä tai käydä ulkosatamassa tai vastaavilla satamalaitteilla.  

Toinen momentti toteaa luennoillakin täsmennettyä kauttakulun jatkuvuutta. Korhonen selvensi kauttakulun jatkuvuuden kriteeriä tapauksella (Corfu chanel, ICJ 1949, UK v. ALB) “Kauttakulun tulee tapahtua keskeytyksettä ja viivyttelemättä. Kauttakulku käsittää kuitenkin pysähtymisen ja ankkuroimisen, mutta vain siinä määrin kuin ne kuuluvat tavanomaiseen merenkulkuun tai ovat ylivoimaisen esteen tai hätätilan takia välttämättömiä tai kun tarkoituksena on vaaraan tai hätään joutuneiden ihmisten, alusten tai ilma-alusten auttaminen.” 

Artikla 19 kertoo millainen toiminta luo viattoman kauttakulun vastaisen tilanteen. Kun kauttakulku uhkaa valtion rauhaa, turvallisuutta tai järjestystä, se ei ole viatonta. Artikla myös luettelee tilanteita, jotka aluemerellä suoritettuna voidaan pitää viattoman kauttakulun määritelmän vastaisena. Mm. Rannikkovaltion suvereniteettiin, poliittiseen ja alueelliseen itsenäisyyteen ja koskemattomuuteen tai YK:n peruskirjan mukaisten kansainvälisen oikeuden periaatteiden vastainen väkivallan käyttö tai sillä uhkailu on vastoin viattoman kauttakulun määritelmää. Myöskään aseilla harjoittelu tai niiden muu käyttö ei ole sallittua eikä tietojen keräys koskien rantavaltion puolustusta tai turvallisuutta. Ymmärrettävästi myös toiminta, jolla pyritään vaikuttamaan rantavaltion puolustukseen tai turvallisuuteen on kielletty. Ilma-alusten nousu, laskeutuminen tai alukselle ottaminen sekä sotilaslaitteiden laukaiseminen, laskeutuminen tai alukselle ottaminen on viattoman kauttakulun määritelmän vastaista.  

Edellä mainittujen tilanteiden ohella artikla luettelee muutaman muunkin tilanteen, jossa viattoman kauttakulun määritelmää rikotaan. Viimeisimpänä osana artikla jättää avoimen normin, joka jättää asiaa käsittelevälle tuomioistuimelle liikkumavaraa tilannekohtaiselle harkinnalle ja tulkinnalle. Tämän normin mukaan myös muu toiminta, joka ei suoraan liity kauttakulkuun, voi olla viattoman kauttakulun määritelmän vastaista. 

Kulku on siis viatonta, kunhan se ei ole haitallista rauhalle, rannikkoalueen järjestykselle tai turvallisuudelle. Artikla 19 merioikeusyleissopimuksessa, määrittää yksityiskohtaiset ja tiukat rajat viattomalle kauttakululle. Viattoman kauttakulun tarkalla ja tiukalla määritelmällä pyritään turvaamaan valtion rannikkoalueen suvereniteetti. Valtiolla on artiklan 24 mukaan oikeus vaikeuttaa viatonta kauttakulkua aluevesillä, yleissopimuksen mukaisesti.

Dixon mainitsee kirjassaan “Textbook on International Law”, että mikäli kauttakulku ei ole viatonta, valtio voi ryhtyä tarpeellisiin toimiin kulun estämiseksi. Kun kyseessä on sota-alus, ensisijainen keino on käskeä sitä poistumaan aluevesiltä. (s.221)  

Kaupalliset alukset ja Sota-alukset 

Kaupallisilla aluksilla ja sota-aluksilla on oikeus viattoman kauttakulkuun rannikkovaltion aluevesillä, mutta edellytyksenä on viattoman kauttakulun määritelmän täyttyminen, joka on edellä mainitussa artiklassa (art. 19) avattu. Rannikkovaltiolla ei kuitenkaan ole lainkäyttövaltaa aluksiin, jotka seilaavat aluemerellä, ellei toimivaltaisuutta ole erikseen todettu. Toimivaltaisuutta koskien kaupallisia aluksia säätelee artikla 27 ja 28.  

Artikla 27 koskee rannikkovaltion rikosoikeudellista toimivaltaa kaupalliseen alukseen. Artiklan mukaan rannikkovaltiolla ei ole oikeutta käyttää rikosoikeudellista lainkäyttövaltaa aluemerellä kulkevassa ulkomaalaisessa aluksessa paitsi, jos kyseessä on tilanne, jossa rikoksen seuraukset ulottuvat rannikkovaltioon, rikoksen luonne on omiaan häiritsemään rantavaltion aluemeren rauhaa tai yleistä järjestystä. Oikeus käyttää rikosoikeudellista lainkäyttövaltaa on myös silloin, kun aluksen päällikkö, seilaavan aluksen valtion diplomaattiedustaja tai konsuliviranomainen pyytää viranomaisen apua taikka jos lainkäyttö on välttämätöntä mm. huumausaineiden laittoman kaupan ehkäisemiseksi.  

Artikla antaakin rannikkovaltiolle toimivaltuuksia käyttää lainkäyttövaltaa tilanteissa, jotka ovat rannikkovaltion suvereniteetin kannalta tärkeitä. Artikla 27 jatkaa lisäämällä, että rannikkovaltioilla on oikeus pidättää ja tutkia kansallisen lakinsa puitteissa aluksia, jotka kulkevat valtion aluemerellä ensin sisävesillä käytyään. Kuitenkin ennen toimiin ryhtymistä, rannikkovaltion on oltava yhteydessä sen maan asianmukaisiin viranomaisiin, jonka lipun alla laiva purjehtii. Kuitenkin hätätilanteessa tiedotus voidaan antaa samanaikaisesti, kun toimiin ryhdytään. Artikla painottaa selkeästi valtioiden välisten suhteiden ylläpitoa, vaatimalla yhteydenottoa ennen tai vähintäänkin samanaikaisesti toimiin ryhdyttäessä. Tämä kuvastaa yhtä YK:n perus tarkoitusperistä: Valtioiden välisten hyvien suhteiden ylläpito ja huolto. 

Artikla 28 koskee vastavuoroisesti rannikkovaltion siviilioikeudellista toimivaltaa kauppa-aluksiin aluemerellä. Artikla toteaa, että rannikkovaltion ei tulisi pysäyttää aluemeren läpi kulkevaa alusta eikä pakottaa sitä poikkeamaan reitiltään siviilioikeudellisen lainkäytön vuoksi. Pakkotäytäntöönpanotoimia saa kohdistaa vain, “jos veloista tai velvoitteista on menty vastuuseen aluksen puolesta tai alus on joutunut niistä vastuuseen rantavaltion vesien kautta tekemänsä matkan aikana tai sen johdosta.” 

Mikäli aluksen liikkuminen aluevesillä ei ole jatkuvaa tai se on tullut aluemerille rannikkovaltion sisävesistöiltä, voi alukseen vapaasti kohdistaa pakkotäytäntöönpanotoimia tai pidättää se siviilioikeudellisessa riitakysymyksessä. 

Lisävyöhyke 

Merioikeusyleissopimuksen artikla 33 koskee lisävyöhykettä. Artiklan mukaan rantavaltio voi harjoittaa lisävyöhykkeellä mm. valvontatoimia koskien tullausta, vero-, maahanmuutto- ja terveydenhuoltolakien ja määräysten rikkomisen ehkäisemiseksi. Artikla myös toteaa maantieteellisen laajuuden lisävyöhykkeelle. Se on enintään 24 meripeninkulmaa perusviivoista, joilla aluemeren leveys on mitattu. 

Saaristovaltiot  

Dixon käsittelee sivulla 243 saaristovaltioita ja niitä koskevaa erityissääntelyä merioikeusyleissopimuksessa. Yleissopimus on luonut erityisen järjestelmän koskien saaristovaltioita. Artiklan 46 mukaan saaristovaltiona pidetään valtiota, joka koostuu yhdestä tai useammasta saaristosta. Saaristo on rykelmä saaria ja saaren osia yhdistäen vesistöjä ja muita luonnon piirteitä toisiinsa siten, että ne ovat erottamaton osa toisiaan maantieteellisesti, taloudellisesti ja poliittisesti tai historiallisesti. Saaristovaltioilla aluevesien rajaus tapahtuu uloimmista saarista tai niiden osista, ympäröiden valtion alueen tasaisesti. Näistä kiintopisteistä aluevesien ulottuvuus mitataan. Tätä säännellään artiklassa 47. Saaristoalueen sisällä olevat vesistöt ovat saaristovesiä, ei aluevesiä. Valtiolla on täysi toimivaltaisuus saaristovesillä.  

Kaikki viaton kauttakulku on kansainvälisen oikeuden mukaan sallittua saaristovaltioiden aluevesillä ja saaristovesillä. Myös kauttakulku oikeudet ovat saaristovaltioiden aluevesillä laajemmat. (art. 52 - 53) Tämä johtuu siitä, että usein saaristovaltiot ovat keskeisten kansainvälisten kulkureittien alueilla ja lähellä aavaa merta. Saaristovaltio voi kuitenkin valtionsa suojelemiseksi ryhtyä kulkua rajoittaviin toimiin. Saaristoalueen merikaistaa on lupa käyttää kansainvälisesti tärkeillä kulkureiteillä. Tämä koskee myös lentoliikennettä. Saaristoalueen merikaistan käyttöoikeus säännös on samankaltainen kauttakulun säännöksen kanssa. Merikaistan käyttöä ei voi keskeyttää. 

Talousvyöhyke 

Talousvyöhykkeen kehittäminen on ollut vuoden 1982 merioikeusyleissopimuksen suurimpia saavutuksia. (s. 224, Textbook on International Law) Myös kansainvälisen oikeuden luennoilla professori Korhonen nostaa esiin kansainvälisen merioikeuden kannalta yhden tärkeimmistä yleissopimuksen ulottuvuuksista. Artiklan 55 mukaan talousvyöhyke on rannikkovaltion aluemeren edustalla sijaitseva alue, joka suo rannikkovaltiolle oikeudellista erityisjärjestelyä. Rantavaltion oikeuksia ja lainkäyttövaltaa sekä muiden valtioiden oikeuksia ja vapauksia sääntelevät yleissopimuksen asianomaiset määräykset. 

56 artikla kertoo rannikkovaltion etuoikeudet talousvyöhykkeellä. Artiklan mukaan “1. Rantavaltiolla on talousvyöhykkeellä: täysivaltaiset oikeudet merenpohjan yläpuolisten vesien ja merenpohjan ja sen sisustan elollisten ja elottomien luonnonvarojen tutkimiseen, hyödyntämiseen, säilyttämiseen ja hoitamiseen sekä muuhun toimintaan, jonka tarkoituksena on vyöhykkeen taloudellinen hyödyntäminen ja tutkiminen, kuten vedestä, merivirroista ja tuulista saatavan energian tuottaminen; tämän yleissopimuksen asianomaisten määräysten mukainen lainkäyttövalta... muut tässä yleissopimuksessa määrätyt oikeudet ja velvollisuudet.” Momentti 2 kuitenkin huomauttaa, että muidenkin valtioiden oikeudet ja velvollisuudet on otettava huomioon. 

Talousvyöhykkeen ulottuvuutta säännellään seuraavassa artiklassa (art. 57). Talousvyöhyke ei saa ulottua 200 meripeninkulmaa aluemeren mittaukseen käytetyistä perusviivoista. 

Muiden valtioiden oikeudet talousvyöhykkeellä 

Muiden valtioiden oikeuksia talousvyöhykkeellä säännellään artiklassa 58. Dixon kertoo kirjassaan “Textbook on International Law” että muut valtiot voivat mm. suorittaa elävien resurssien pyyntiä, pyyntirajoitusten alittuessa talousvyöhykkeen omaavan valtion osalta. Kansainvälisesti oikeutettuja käyttötapoja talousvyöhykkeellä ulkopuolisten valtioiden toimesta on mm. “vapaus laskea merenalaisia kaapeleita ja putkistoja sekä vapaus kaikkeen muuhun näihin vapauksiin liittyvään kansainvälisessä oikeudessa hyväksyttyyn meren käyttöön, joka esimerkiksi koskee alusten, ilma-alusten, merenalaisten kaapeleiden ja putkistojen toimintaa ja joka on sopusoinnussa tämän yleissopimuksen määräysten kanssa.” (art. 58) 

Artiklan 58 kolmas momentti suojaa rannikkovaltion oikeuksia talousvyöhykkeellä. Talousvyöhykkeellä toimiminen ei saa aiheuttaa vahinkoa rannikkovaltion taloudelle. (Textbook on International Law, s.226) 

Rajaaminen 

Talousvyöhykkeen rajaaminen vastakkaisten ja vierekkäisten valtioiden välillä tulee tehdä kansainvälisten sopimusten muodossa oikeudenmukaisesti. (art. 74) Tämä artikla on tehty tulkinnanvaraiseksi ja luo täten joustavuutta säännökselle. Saman sisältöistä artiklaa käytetään myös käsiteltäessä mannerjalustaa. Nämä alueet ovat usein myös päällekkäisiä. Tämä vaatiikin samankaltaisuutta yleissopimuksessa alueiden osalta. (s.226 - 227) 

Mannerjalusta 

Merioikeusyleissopimuksen 76 artikla määrittelee mannerjalustan. Mannerjalustaa käsiteltäessä huomioon tulee ottaa sen mahdollinen päällekkäisyys talousvyöhykkeen kanssa. Lisäksi tulee huomioida ero resurssien etuoikeutettuun hankintaan. Toisin kuin talousvyöhykkeellä, Mannerjalustalla etuoikeudella olevat resurssit ovat kytköksissä pohjaan, eli mannerjalustaan. Yläpuolella oleva vesi on siis käytännössä aavaa merta, jolla muiden valtioiden kalastus alukset voivat kalastaa ja kulkea vapaasti, kunhan eivät vahingoita rannikkovaltion etuoikeuksia merenpohjan resursseihin. Nämä resurssit koostuvat pääasiassa elottomista luonnonvaroista. Kuitenkin myös “liikkumattomat” elolliset luonnonvarat, kuten simpukat ja hummerit voivat kuulua rannikkovaltion etuoikeuteen. Avainasemassa on luonnonvaran kytkös merenpohjaan. Mannerjalustan luonnonvaroja, yläpuolella olevaa vesistöä sekä rajausta käsitellään artikloissa 76 – 78. 

Dixonin mukaan Mannerjalustaa koskeva osio yleissopimuksessa on vähiten kiistanalainen osio. Mannerjalustan oikeudet ovat olemassa valtion asemasta huolimatta. Oikeudet, joita rannikkovaltio käyttää alueella, ei tarvitse olla muiden valtioiden hyväksymiä. Rannikkovaltiolla ei kuitenkaan ole suvereeni jalustalla, mutta sillä on etuoikeuksia luonnonresurssien etsinnässä ja käyttämisessä. Mannerjalusta yllä oleva vesi on kuitenkin aavaa merta, joten oikeus koskee vain jalustaa. Huomioon tulee kuitenkin ottaa myös talousvyöhykkeen alue, jolloin vesialue ei ole aavaa merta niiltä osin, kun se on päällekkäinen talousvyöhykkeen kanssa. (Textbook on International Law, s. 228) 

Jalustan rajaaminen  

Mannerjalustan maantieteellinen määritelmä ei ratkaise sen oikeudellista alaa. Kuitenkin vuoden 1982 merioikeusyleissopimus on tuonut oikeudellista määritelmää lähemmäs maantieteellistä määritelmää. (Textbook on International Law, s. 229) 

1982 yleissopimuksessa mannerjalustan määritelmä perustuu artiklan 76 mukaan kolmeen sääntöön. 

Art. 76.1: “Rantavaltion mannerjalusta käsittää sellaisten vedenalaisten alueiden merenpohjan ja sen sisustan, jotka ulottuvat rantavaltion aluemeren ulkopuolella sen maa-alueen luonnollisena jatkeena mannerreunuksen ulkoreunaan tai 200 meripeninkulman päähän perusviivoista, joista aluemeren leveys mitataan, jos mannerreunus ei ulotu näin kauas.” 

Art. 76.3: Mannerreunus käsittää rantavaltion maa-alueen merenalaisen jatkeen ja koostuu jalustan pohjasta sisustoineen, mannerrinteestä ja mannernoususta. Se ei sisällä syvänmerenpohjaa merenalaisine vuorijonoineen eikä sen sisustaa.
  

Art. 76.5: “Kiinteiden pisteiden kautta 4 kappaleen a) -kohdan i) ja ii) alakohdan mukaisesti vedetty viiva, joka muodostaa mannerjalustan ulkorajan merenpohjassa, ei saa ulottua joko 350 meripeninkulmaa kauemmaksi niistä perusviivoista, joista aluemeren leveys mitataan, tai 100 meripeninkulmaa kauemmaksi 2500 metrin syvyyskäyrästä. ” 

Mainittujen momenttien avulla nähdään selkeä yhteys maantieteelliselle ja lainmukaiselle määritelmälle. (s.229) 

Jalustan rajaamisen tulee perustua ensisijaisesti lakiin. Merioikeusyleissopimuksen artiklan 83 (1) mukaan; “Mannerjalustojen rajat sellaisten valtioiden välillä, joiden rannikot sijaitsevat vastakkain tai vierekkäin, määritetään kohtuulliseen ratkaisuun pääsemiseksi sopimuksella Kansainvälisen tuomioistuimen perussäännön 38 artiklan mukaisesti sovellettavan kansainvälisen oikeuden pohjalta. ” s. 229

Aava meri ja syvänmeren alue 

Aavaa merta käsitellessä, tulee huomioida kansainvälisen oikeuden mukainen omistussuhde aavan meren alueisiin, syvänmeren pohjaan ja resursseihin. Syvän meren pohja on yhteisesti koko ihmiskunnan. Sen luonnonvarat tulee käyttää koko ihmiskunnan perinnön hyväksi. Huomioon on otettava, että aavanmeren alueella kaikki pohja ei ole koko ihmiskunnan, vaan mikäli kyse on mannerjalusta, resurssit ovat ensisijaisesti rannikkovaltion. 

Aava meri 

Aava meri on määritelty merioikeusyleissopimuksessa artiklassa 86. Artiklan mukaan käänteisesti. Artiklan mukaan aavana merenä pidetään alueita, jotka eivät kuuluu talousvyöhykkeeseen, aluemereen, valtion aluevesiin taikka saaristovesiin. Käänteisesti määriteltynä aava meri onkin siis kaikkea muuta, kuin edellä yksilöityjä alueita. Aavan meren yleismaailmallista luonnetta voidaan pitää jopa perustavanlaatuisen “jus congens” -normin tasoisena. Aavalle merelle pääsy sallitaan kaikille valtioille, niin rannikko kuin sisämaavaltioille. (Freedom of the seas) Vapausoikeuksia on myös eritelty merioikeusyleissopimuksessa 1982 laajensi vapauksien erittelyä 1958 sopimukseen nähden. Merioikeusyleissopimus vastaa tapaoikeutta, joten se soveltuu myös tilanteisiin, joissa osapuolena on valtio, joka ei ole sitoutunut yleissopimukseen. Kaikkia vapauksia tulee hyödyntää muiden valtioiden oikeuksia kunnioittaen. Vapauksia tulee käyttää siten, että huomioon otetaan myös syvän meren pohjaa koskevat määräykset. (Textbook on International Law, Martin Dixon, s 241) 

Aava meri kuuluu kaikille kansoille. Se on siis luonteeltaan yleismaailmallinen (res communis). Aavalle merelle on oikeus kaikilla, sekä sisämaa- että rannikkovaltioilla. Artikla 87 todentaa aavan meren res communis –luonteen. Artiklan mukaan aava meri on avoin kaikille rannikko- ja sisämaavaltioille. Aava meri ja sen vapaus on säännelty yleissopimuksessa muiden kansainvälisen oikeuden sääntöjen ohella. Artikla luettelee aavan meren sääntelyn käyttöalaa. Siihen sisältyy mm. Merenkulun ja ylilennon vapaus, merenalaisten kaapelien ja putkistojen lasku oikeus, vapaus rakentaa tekosaaria ja muita laitteita, kalastus vapaus ja meritieteellisen tutkimuksen suorittamisen vapaus. Edellä mainittuja tilanteita käsiteltäessä tulee varmistua muiden yleissopimuksen osien ja osastojen soveltuvuudesta. Tärkeää on huomata oikeuksien käytössä muiden valtioiden oikeudet ja vapaudet. 

Yleissopimus painottaa jälleen hyvien naapurussuhteiden tavoitetta, joka on YK:n toiminnan keskiössä. 

YK:n tavoitteena edistää kansainvälistä rauhaa näkyy myös avaa merta käsittelevässä 88 artiklassa, jonka mukaan aava meri on varattu rauhanomaisiin tarkoituksiin. Mielestäni artikla on tärkeä osa yleissopimusta. Se ilmentää hyvin YK:n perustavoitetta ja kuvaa mielestäni myös aavan meren yleismaallista luonnetta. Yleismaailmallisuutta kuvaa myös seuraava artikla. Artiklan 89 mukaan, mikään valtio ei voi pätevästi esittää aavan meren osan kuuluvan sen toimivallan alaan. Tällainen esitys on toisin sanoen mitätön kansainvälisen oikeuden mukaisesti. Aavan meren yleismaailmallisuus selviää myös artiklan 90 mukaisesta, jokaisen valtion oikeudesta harjoittaa merenkulkua aavalla merellä, riippumatta siitä, onko kyseessä sisämaa- vai rannikkovaltio. 

Mielenkiintoinen alue kysymys koskien aavaa merta, on toimivaltuuden määritteleminen. Milloin valtiolla on oikeus käyttää rikosoikeudellista toimivaltaa aavan meren alueella. Vastaus tähän toettiin kirjassa “Textbook on International Law”, jossa Dixon esittää sivuilla 241 – 242 eri tilanteita, missä valtiolla on rikosoikeudellista lainkäyttövaltaa. Tällaiset tilanteet koskevat merirosvousta (art. 100), luvattomia radiolähetyksiä aavalta mereltä (art. 109), välttämättömät takaa-ajo tilanteet (art. 111), merenkulkuonnettomuuksia koskeva pilaantuminen ja sen ehkäisy (art. 221), Merenkulkuonnettomuudet (art. 97), artiklan 110 mainitsemat tarkastusoikeus tilanteet sekä viimeisenä avoin normi: kun yleissopimus muutoin antaa toimivallan (huumausaineisiin liittyvät tutkimukset).  

Syvänmeren pohja 

Kyseinen sääntelykohde on Merioikeusyleissopimuksen kiistellyimpiä kokonaisuuksia. Sen luomiseen käytettiin kaikista eniten aikaa ja se onkin yleissopimuksen laajin osa. (Textbook on International Law, s. 237) XI osan merkitys ja etenkin teollisuusvaltioiden vastahakoisuus sen olemassa oloa osana merioikeusyleisopimusta mainittiin myös Korhosen luennoilla. Korhosen mukaan syvän merenpohjan louhiminen aiheutti eniten kritiikkiä yleissopimuksessa, etenkin teollisuusvaltioiden osalta. Korhonen toi esille ulottuvuuden koskien teollisuusvaltioiden vastustusta. Onko tarkoituksena vain rikkaiden rikastua entisestään? Sääntelyn koettiinkin ensisijaisesti suojaavan kehitysvaiheessa olevien valtioiden mahdollisuuksia päästä hyödyntämään syvänmeren pohjan resursseja määräysten mukaisesti.  

Merioikeusyleissopimuksen johdannossa ilmaistaan syvänmeren pohjan yleismaailmallinen luonne. “...julistetaan juhlallisesti, että kansallisen lainkäyttövallan ulkopuolella oleva merenpohja-alue ja sen sisusta sekä sen luonnonvarat ovat ihmiskunnan yhteistä perintöä, jota tulee tutkia ja käyttää koko ihmiskunnan hyväksi valtioiden maantieteellisestä sijainnista riippumatta” Pohja-alue siis koko ihmiskunnan perintö ja sen luonnonvarat tulisi käyttää koko ihmiskunnan eduksi. 

XI osa alkaa artiklan 133 määritelmällä luonnonvara -termin käytöstä XI osassa, jonka jälkeen siirrytään tarkastelemaan XI osan soveltamisaluetta 134 artiklan mukaan.  

Yleissopimuksen ensimmäisen artiklan ensimmäinen momentti toteaa merenpohja-alueen olevan kansallisen lainkäyttövallan ulkopuolella. Merenpohja-alue alkaa siis juridisen mannerjalustan reunasta. Järjestelmää valvoo kansainvälinen merenpohjajärjestö, jolla on monta toimielintä alaisuudessaan. (art. 152) (Textbook on International Law, s. 238) 

Periaatteet 

Merenpohja-aluetta sääntelee erityiset periaatteensa, jotka on lueteltu artikloissa 136 – 149. Keskeisimmät näistä koskevat mielestäni merenpohja-alueen perintö ulottuvuutta (art. 136), Vahingonkorvausvastuuta (art. 139), toimintaa ihmiskunnan hyödyksi (art. 140), Merenpohjan rauhanomainen ominaisuus (art. 141), Meriympäristön suojelu (art. 145), toiminnan mukautuminen (art. 147) sekä kehitysmaiden osallistuminen merenpohja-alueella harjoitettavaan toimintaan. Perustan merkittävyyden määerittelyn mm. Korhosen luennolla mainittuihin kehitysvaltioiden asemaan, vahingonkorvausvastuun ja yleismaailmallisuuden ulottuvuuden mainintaan. Lisäksi muita periaatteita on mainittu mm. yleissopimuksen johdanto-osiossa. Myös Dixonin kirjassa “Textbook on Internatonal law” käsitellään tärkeitä periaatteita sivulla 239. 

Dixon toteaa kirjassaan “Textbook on Internationla Law”, että yleissopimus muodostaa käytännössä rinnakkaisjärjestelmän alueen hyödyntämiseksi. (s. 239) 

Myös merioikeudellisen tutkimuksen sääntely ja merioikeudellinen ympäristönsuojelu ovat XI osan ulottuvuuksia. Myös pohjan yläpuolisten vesien statuksen määrittely ja teknologian kuljetusta koskevat kysymykset ovat osana merioikeusyleissopimuksen XI osaa. (Textbook on International Law, s. 239) 

Meriympäristön suojelu 

Merioikeusyleissopimus sääntelee myös meriympäristön suojelua monessa eri artiklassa läpi yleissopimuksen. Meriympäristön suojelu mainitaan myös yleissopimuksen johdanto-osiossa, mikä korostaa sääntelytarpeen tärkeyttä YK:lle. 

Merioikeusyleissopimuksen ympäristön saastuttamista koskeva osa on luotu vakavien merioikeudellisten ympäristöhaittojen torjumiseksi. Yleisiä kieltoja on olla saastuttamatta meriä laskemalla jätteitä merialueille. (mm. Radioaktiiviset jätteet) Merioikeusyleissopimus voi edelleen antaa perustaa uusien ympäristöoikeutta koskevien sopimusten syntymiselle. (s. 245 – 246) 

Riitojen ratkaisu 

Merioikeusyleissopimuksen XV osa käsittelee merioikeudellisiin tilanteisiin liittyvien riitojen ratkaisua. Riitojen ratkaisua käsittelevässä osassa voidaan heti havaita YK:n periaatteiden ja tavoitteiden läsnäolo. Heti osan ensimmäisessä artiklassa (art. 279) ilmoitetaan velvollisuus ratkaista riidat rauhanomaisesti. Rauhaa korostava teema jatkuu läpi XV osan. 

Artiklan 279 mukaan sopimusvaltioiden on ratkaistava yleissopimusta koskevat riidat rauhanomaisesti YK:n peruskirjan mukaisesti. Valtioiden on pyrittävä ratkaisuun YK:n peruskirjan 33 artiklan mukaisten keinojen avulla, joita ovat: neuvottelu, tutkimusmenettely, välitys, sovintomenettely, välitysoikeudellinen menettely, tuomioistuinmenettely tai muu rauhanomainen keino. 280 artikla lisää keinoihin myös valtion valitseman, rauhanomaisen menettelyn.  

Tarkoituksenmukaista on vain sopuun pääseminen rauhanomaisin keinoin. Merioikeusyleissopimus haluaa antaa valtioille vapauden valita keinon riidan ratkaisulle, kunhan se on rauhanomainen. 

Artikla 281 käsittelee tilannetta, kun valtiot eivät itsenäisesti ole löytäneet menettelytapaa riidan ratkaisemiseksi. 

Lähteet: 

Professori Outi Korhosen luennot Turun yliopistossa 

Textbook on International Law, 7th edition, Martin Dixon 

Youtube: https://www.youtube.com/watch?v=3SOqz1Yu8tY&t=0s&list=PLyD5hWSTnBykHnW4m6656cwsCZeBLxTbx&index=3

VALTIOSOPIMUSOIKEUTTA KOSKEVA WIENIN YLEISSOPIMUS (the vienna convention on law of the treaties) 

Kirjassaan “Textbook on international law” Martin Dixon toteaa, että valtion sopimusoikeutta koskeva Wienin yleissopimus (jäljempänä yleissopimus) on YK:n komission tärkeimpiä saavutuksia Kansainvälisen oikeuden kehittämisessä. (s. 62) 

Yleissopimuksen esipuheessa sopimusvaltiot tunnustavat kansainvälisen oikeuden alalla vaikuttavia tärkeitä perustavanlaatuisia sopimusoikeudellisia periaatteita, ja täten implementoivat ne osaksi kansainvälisen oikeuden alaa sopimuksen astuttua voimaan. Vaikka vain valtiosopimuksen sopimusvaltiot ovat sidottuina sopimukseen, myös sitoutumattomat valtiot tulevat hiljalleen osaksi sopimuksen oikeudenkäyttöpiiriä tapaoikeuden muodossa. Esipuheen mainitsemat periaatteet ovat erittäin tärkeitä, mutta eritysesti esiin nousee “pacta sunt servanda” periaate, joka on mainittu useasti myös kansainvälisen oikeuden luennoilla (Outi Korhonen ja Ekaterina Markovich). Esipuhe on kattava ja tärkeä osa Wienin yleissopimusta. Siinä huomautetaan myös tapaoikeuden sitovuudesta sekä YK:n tärkeistä pariaatteista. Sopimusoikeudellisina yleismaailmallisesti vahvistettuina periaatteina mainitaan myös vapaa suostumus sekä vilpitön mieli. 

Johdanto 

Wienin yleissopimus ei päde kaikkiin kansainvälisiin sopimuksiin. Yleissopimuksen artiklan 1 ja 2 mukaan, yleissopimus on pätevä valtioiden välisten kansainvälisen sopimusten osalta sekä ainoastaan kirjallisiin sopimuksiin, jota kansainvälinen oikeus sääntelee. Tämä on yksiselitteisesti todettu myös kirjassa “Textbook on International Law”, (Martin Dixon, s. 62-63) 

Kolmannen artiklan mukaan Wienin yleissopimus ei koske kansainvälisten organisaatioiden välisiä eikä valtion ja kansainvälisen organisaation välisiä sopimuksia, vaan näitä säätelee oma sopimuksensa. Yleissopimus ei käsittele myöskään perussopimuksien seuraamista. 

Tapaoikeus 

Yleissopimuksen artiklat 3 ja 4 toteavat hienovaraisesti tapaoikeuden voimassaolon osana kansainvälistä oikeutta. Art. 3: ”Se, että tämä yleissopimus ei koske niitä kansainvälisiä sopimuksia... taikka kansainvälisiä sopimuksia, jotka eivät ole kirjallisessa muodossa, ei vaikuta: tällaisten sopimusten oikeusvaikutukseen...”Art. 4: “Vaikuttamatta sellaisten tämän yleissopimuksen sääntöjen soveltamiseen, joiden alaisia valtiosopimukset voivat olla kansainvälisen oikeuden nojalla tästä yleissopimuksesta riippumatta...” (ks. Texbook on international law, Martin Dixon, s.63) 

Dixon mainitsee myös kirjassaan “Textbook on international law” yleissopimuksen sisältävän artikloita, jotka vahvistavat jo olemassa olevien tapaoikeudellisten normien sisällyttämisen osanai kansainväistä oikeutta. Yleissopimus on myös vastavuoroisesti luonut lisää tapaoikeutta. (s. 63-64) 

Ehdoton normi ja pacta sunt servanda -sääntö 

Paneuduttaessa Wienin yleissopimukseen ja sen artikloihin, voidaan huomata tapaoikeuden lisäksi kansainvälisen oikeuden omaavan ehdottomia “jus cogens” -normeja. Jus cogens normit ovat sellaisia, että valtiosopimukset jotka ovat niiden vastaisa ovat tehottomia. Näiden vastaiset valtiosopimukset siis mitätöityvät. Uusia ehdottman normin vastaisia valtiosopimuksia ei voi syntyä. Sama koskee tilanteita, joissa ehdoton normi on syntymässä. Ehdoton normi on yleissopimuksen artiklan 53 mukaan “...kansainvälisen valtioyhteisön kokonaisuudessaan hyväksymää ja tunnustamaa normia, josta poikkeaminen ei ole sallittu ja jota voidaan muuttaa vain myöhemmällä saman luonteisella yleisen kansainvälisen oikeuden normilla.” 

Artiklan 64 mukaan “...ehdottoman normin syntyessä jokainen olemassa oleva valtiosopimus, joka on ristiriidassa tämän normin kanssa, tulee mitättömäksi ja päättyy.” 

Myös Professori Korhosen luennoilla käsiteltiin ehdottoman normin vaikutuksia ja erilaisia ehdottomia normeja. Korhonen mainitsee, että näitä normeja on tunnistettu oikeustieteilijöiden toimesta n. 17. Korhonen kuvailee ehdottoman normin luonnetta yhteisesti hyväksytyksi absoluuttisiksi säännöiksi. On siis olemassa asioita, joita ei voida tehdä, vaikkei niitä nimenomaisesti olisi kielletty. Luennolla mainitaan myös yksittäisiä jus cogens normeja kuten; Kidutuksen kielto, orjuuden kielto (tosiasiallinen vaikutus heikko), voimankäytönkielto toista valtiota kohtaan poissulkien itsepuolustus, rikokset ihmisyyttä vastaan sekä “pacta sunt servanda” -sääntö. 

Pacta sunt servanda -sääntö on kansainvälisen oikeuden tärkeimpiä normeja. Kattavasti kansainvälistä oikeutta tarkastellessa voidaan huomata, että sääntö on osa tapaoikeutta, jus cogens -normi ja kaiken lisäksi kirjattu Wienin yleissopimuksen artiklaan 26. Kansainvälisen oikeuden luennoilla pacta sunt servanda -sääntö linkitettiin jus cogens normiksi. Kirja “Textbok on international law” käsittelee sääntöä sivulla 68 ja mainitsee, että se on osa tapaoikeutta. Artiklan 26 mukaan “Jokainen voimassa oleva valtiosopimus on sen osapuolia sitova, ja se on pantava täytäntöön vilpittömässä mielessä.” Pacta sunt servanda tarkoittaakin vapaasti suomennettuna, että sopimukset on pidettävä. 

Toinen osa, Valtiosopimusten tekeminen ja voimaantulo 

Wienin yleissopimuksen toinen osa koskee kansainvälisten sopimusten luomista, eli prosessuaalista osaa. Osa käsittelee valtion edustajien auktoriteettia, yhdenmukaisuutta kansallisen lainsäädännön kanssa, sopimusten adoptointia, voimaansaattamista, allekirjoittamista ja ratifiointia. Yleissopimuksen toinen osa on jaettu vielä osastoihin joista ensimmäinen käsittelee Valtiosopimusten tekemistä. 

Valtuus 

Toinen osa alkaa 6 artiklan yleisellä toteamuksella, että kaikki valtiot ovat oikeustoimikelpoisia tekemään valtiosopimuksia. Seuraava artikla luettelee tilanteita,  joissa henkilön voidaan katsoa omaavan valtuudet antaa sitoumuksia valtion nimissä. 

Artiklan 7 mukaan henkilön katsotaan edustavan valtiota, jos hän omaa asianmukaisenvaltakirjan tai valtion käytännössä tai olosuhteissa on tarkoitettu pitää tätä henkilöä valtion edustajana valtakirjaa vaatimatta. Toinen momentti luettelee eri henkilöitä, joiden katsotaan edustavan valtiotaan. Tällaisen henkilön ei tarvitse esittää valtakirjaa sitoakseen valtiota sopimukseen. 

Tärkeä huomion arvoinen artikla on mielestäni myös 8, jonka mukaan, mikäli valtiosopimuksen tekoon liittyvän toimenpiteen on suorittanut henkilö, joka ei ole yleissopimuksen mukainen valtion valtuuttama edustaja, valtion panos on vailla vaikutusta. Artikla antaa kuitenkin mahdollisuuden valtiolle vahvistaa valtuutuksen oikeusvaikutukset. Valtio voi jälkeenpäin vahvistaa sitoumuksensa/sitoutumattomuutensa. 

Dixon mainitsee kirjassa “Textbook on International Law”, että kahden kriteerin tulee täyttyä, jotta sopimus voi luoda oikeudellisesti sitovia velvollisuuksia valtiolle. Ensinäkin valtion on tullut antaa suostumuksensa sopimusosapuoleksi tulostaan ja toiseksi sopimus on tullut saattaa voimaan. Voimaantulon päivä määrittää sitä, milloin sopimuksen oikeusvaikutukset astuvat voimaan. (s. 66) 

Artiklan 11 mukaan, suostumus voidaan antaa missä muodossa tahansa. Suostumusta koskee siis muotovapaus. Suostumus voidaan antaa “...allekirjoittamalla, vaihtamalla valtiosopimuksen muodostavat asiakirjat, ratifioimalla, hyväksymällä, liittymällä tai muulla tavalla, jos niin on sovittu.” Seuraavat artiklat (art. 12 - 16) käsittelevät yksityiskohtaisemmin kutakin tapaa antaa suostumus.  

Voimaantulo on toinen oikeudellisen sitovuuden kriteeri. Voimaantuloa käsitellään Wienin yleissopimuksen 24 artiklassa, jonka mukaan “Valtiosopimus tulee voimaan siten ja sinä päivänä kuin valtiosopimuksessa määrätään tai siten kuin neuvottelevat valtiot sopivat.” Mikäli tällaista määräystä ei ole annettu, valtiosopimus astuu voimaan neuvottelevien valtioiden suostumuksesta noudattaa sopimusta. 

Dixon nostaa esiin kirjassaan myös artiklan 18 jonka mukaan “Valtion on pidättäydyttävä toimenpiteistä, jotka tekisivät tyhjäksi valtiosopimuksen tarkoituksen ja päämäärän, kun: a) se on allekirjoittanut valtiosopimuksen tai vaihtanut valtiosopimuksen muodostavat asiakirjat ratifioimis- tai hyväksymisehdoin, jollei se ole selvästi ilmaissut, ettei sen tarkoituksena ole tulla valtiosopimuksen osapuoleksi; tai b) se on ilmaissut suostumuksensa valtiosopimuksen noudattamiseen valtiosopimuksen voimaantuloa edeltäneenä aikana ja ehdolla, ettei voimaantulo kohtuuttomasti viivästy.”  

Mielenkiintoinen seikka on kuitenkin se, että kulloinkin kyseessä olevan sopimuksen voimaantulo päivämäärät eivät ole oikeudellisesti sitovia, sillä sopimusta ei ole vielä voimaansaatettu. Sopimuksella ei siis ole vielä oikeudellisesti merkityksellisiä vaikutuksia. (s.67) 

Artikla 26 ilmaisee kansainvälisen oikeuden ehkäpä tärkeimmän jus cogens -normin, jonka mukaan valtiosopimus on osapuoliaan sitova. Täytäntöönpano on suoritettava vilpittömässä mielessä. Artiklan 27 mukaan “Osapuoli ei voi vedota sisäisen oikeutensa määräyksiin perusteena valtiosopimuksen täyttämättä jättämiselle...” Artikla ilmaisee kansainvälisen oikeuden etusijan, jota ei voi paeta vetoamalla kansallisiin säädöksiin. (s. 68, Textbook on international law) 

Varaumat 

Toisen osion toinen osasto koskee varaumia. Valtio voi varaumalla sulkea tietyissä tilanteissa itsensä pois tietystä sopimuksen velvoitteesta sekä samoin tästä syntyvästä oikeudesta. Varaumien tekeminen on mahdollista, mikäli varaumaa ei ole valtiosopimuksessa kielletty, valtiosopimus määrää vain tiettyjen varaumien teon olevan mahdollisia ja kyseinen varauma ei ole osana näitä tai jos varauma ei ole ristiriidassa valtiosopimuksen tarkoituksen ja päämäärän kanssa. (art. 19) 

Artikla 20 käsittelee varauman oikeusvaikutuksia eri tilanteissa. Artiklan ensimmäisen momentin mukaan Valtiosopimuksessa nimenomaan sallittu varauma ei vaadi muiden sopimusvaltioiden myöhemmin tapahtuvaa hyväksymistä, ellei valtiosopimuksessa niin määrätä. Varauman tehnyt valtio on tällöin sopimuspuoli mukautetusti. Sopimuksen sisältämät velvoitteet mukautetaan varauman mukaisesti. 

Toisen momentin mukaan, milloin neuvottelevien valtioiden rajoitetusta lukumäärästä sekä valtiosopimuksen tarkoituksesta ja päämäärästä käy ilmi, että valtiosopimuksen soveltaminen kokonaisuudessaan kaikkien osapuolten välillä on kunkin osalta välttämätön edellytys suostumiselle valtiosopimuksen noudattamiseen, varauma vaatii kaikkien osapuolten hyväksymisen. 

Toista momenttia tarkastellessa voidaan huomata taustalla tarkoitus luoda täysin yhdenmukaisia velvoitteita. Mikäli kaikki muut sopimuspuolet hyväksyvät varauman, varauman tehnyt valtio voi tulla sopimuspuoleksi ja varauma on voimassa. Mikäli yksikin valtio ei hyväksy varaumaa, varauman tehnyt valtio ei voi olla sopimuspuoli ollenkaan.  

Artiklan kolmas momentti koskee tilannetta, jossa valtiosopimus on kansainvälisen järjestön peruskirja. Tällöin, mikäli valtiosopimuksessa ei toisin määrätä, varauma vaatii tällaisen järjestön toimivaltaisen toimielimen hyväksymisen. Seuraava, momentti 4, kokoaa yleisesti tilanteet, joita ei muut momentit sääntele. Tällöin siis edellä mainittujen momenttien kuvaamat tilanteet eivät sovellu.  

 “Edellä oleviin kappaleisiin kuulumattomissa tapauksissa ja jollei valtiosopimuksessa toisin määrätä: Toisen sopimusvaltion taholta tapahtuva varauman hyväksyminen tekee varauman tehneen valtion valtiosopimuksen osapuoleksi tuohon toiseen valtioon nähden, jos tai kun valtiosopimus on näiden valtioiden osalta voimassa.” Sopimus on siis voimassa hyväksyneen ja varauman tehneen valtion välillä mukautetusti. 

Artiklan 20 momentti 4b toteaa, että sopimusvaltion esittämä varauman vastaväite ei estä valtiosopimuksen voimaantuloa vastaväitteen ja varauman tehneen valtion välillä. Mikäli vastustava valtio kuitenkin täsmällisesti ilmaisee, ettei valtiosopimus ole voimassa näiden kahden valtion välillä. Sopimus voi kuitenkin olla valtioiden välillä siis voimassa, mikäli varaumaa vastustava valtio ei ilmaise vastaväitettä täsmällisesti. 

Osio painottaa selkeästi valtion vastuuta aktiivisesti ilmaista mielipiteensä koskien varaumia. Tämä on omiaan lisäämään valtioiden panosta aktiivisesti osallistumaan valtiosopimuksien neuvotteluihin. Selkeän ilmaisun vaatimus lisää varmuutta sopimuksen soveltamisesta. Tällöin valtio ei voi myöhemmin vedota varauman pätemättömyyteen, kun esiin ilmenee tilanne, joka ei miellytä valtiota. 

Artikla 21 täsmentää, mitkä varauman oikeusvaikutukset ovat. Artiklan ensimmäisen momentin mukaan “Varauma...muuttaa varauman tehneen valtion kohdalta sen suhteessa tuohon toiseen osapuoleen ne valtiosopimuksen määräykset, joita varauma koskee, varauman tarkoittamassa laajuudessa; ja muuttaa näitä määräyksiä yhtä laajalti tuon toisen osapuolen kohdalta sen suhteessa varauman tehneeseen valtioon.” Artiklan kolmas momentti toteaa, että mikäli valtio on esittänyt vastaväitteen varauman johdosta, mutta ei ole vastustanut valtiosopimuksen voimaantuloa sen ja varauman tehneen valtion välillä, ei varaumaa oteta huomioon, varauman tarkoittamassa laajuudessa näiden kahden valtion välillä.  

Jos vastustava valtio on julistanut, ettei se aio huomioida varauman tehnyttä valtiota sopimuspuolena, sopimus ei tällöin ole voimassa näiden kahden valtion välillä. Mikäli valtiot eivät kuitenkaan ole ilmoittaneet vastustustaan sopimuksen astuessa voimaan, sopimus voi sittenkin hallinnoida tällaisten valtioiden välisiä suhteita. 

Varaumat ovat olennainen osa valtion sopimusoikeudellisia etuuksia. Varaumien käytön mahdollisuus lisää sopimuspuolien määrää valtiosopimuksissa. Tämä on tärkeää kansanvälisen oikeuden käyttöalan laajenemisen kannalta. Varaumat ovat tärkeitä osia valtion sopimusoikeutta, mutta myös niiden käytön epääminen on joskus tarpeen. Tilaneteet, milloin tarvitaan mahdollisimman yhdenmukainen valtiosopimus, varaumien käyttö voi vaarantaa valtiosopimuksen tarkoituksen ja päämäärän. Onkin tärkeää, että yleissopimuksessa on annettu sijaa myös tilanteille, jolloin valtiosopimuksiin ei voi tehdä varaumia. 

Edellä mainituista artikloista voidaan havaita Wienin yleissopimuksen antavan etusijaa kulloisenkin sopimuksen ehdoille. Yleissopimuksen tarkoitus on selvästi mahdollistaa mahdollisimman monen valtion osallistuminen kansainvälisiin sopimuksiin. Sääntö yksimielisyydestä koskien varaumia on murtumassa, vaikkakin se on edelleen tärkeä osa sopimuksia, jotka vaativat yhtenäisyyttä. Varaumat muovaavat velvoitteita. Täysin yhdenmukaiset monen osapuolen sopimukset ovatkin harvinaisia. Varaumien tekomahdollisuus ilmentää kansainvälisen oikeuden joustavaa ja mukautuvaa luonnetta. Koko varauma osion tarkasteluun on käytetty lähteenä myös Martin Dixonin kirjaa “Textbook on International Law”. (s. 70 - 72) Lisäksi varaumien pääpiirteet selvennettiin Outi Korhosen luennolla toteamalla, ettei Wienin sopimus estänyt pakettidiilien muodostamista (koskien YK:n merioikeusyleissopimusta) Kuitenkin Korhonen huomautti Wienin yleissopimuksen toteaman pääsäännön, että varaumia on oikeus tehdä. Koskien merioikeusyleissopimusta, tämä olisi kuitenkin ollut valtiosopimuksen päämäärän ja tarkoituksen vastaista, sillä tavoitteena oli mahdollisimman yhdenmukainen ja tarkka valtiosopimus. Täten Wienin yleissopimuksen artiklan 19 c osion mukaisesti, varaumia ei voinut tehdä YK:n merioikeusyleissopimukseen.  

Tulkinta 

Wienin sopimuksen kolmas osasto käsittelee valtiosopimusten tulkintaa. Artikla 31 ilmaisee yleisen tulkintasäännön, jonka mukaan valtiosopimuksen tulkinta on tehtävä vilpittömässä mielessä ja sanaston tavanomaisen merkityksen mukaisesti huomioiden samalla valtiosopimuksen tarkoituksen ja päämäärän. Kokonaisen valtiosopimustekstin ohella tulee myös tulkita valtiosopimukseen liittyvät sopimukset osapuolten välillä valtiosopimuksen teon yhteydessä sekä kaikki osapuolten tekemät, muiden sopimuspuolien hyväksymät asiakirjat. Lisäksi huomioon on otettava myöhemmät osapuolten sopimukset, käytännöt sekä kaikki kansainvälisen oikeuden asiaan vaikuttavat säännöt.  

4 momentti ilmentää tärkeän huomion sanontojen tulkinnasta valtiosopimuksessa. Momentin mukaan “Valtiosopimuksessa käytetylle sanonnalle on annettava erityinen merkitys, jos on osoitettavissa, että osapuolet ovat sitä tarkoittaneet.” 

Artikla on kokonaisuudessaan erittäin joustava, mikä mahdollistaa sen soveltuvuuden useaan tilanteeseen. Wienin yleissopimus antaa väljyytensä vuoksi hyvät mahdollisuudet parhaan tulkintatavan valitsemiselle tapauskohtaisesti. Artikla 32 lisää vielä täydentäviä tulkintakeinoja käytettäväksi, kun 31 artikla jättää merkityksen epäselväksi tai johtaisi epäoikeudenmukaiseen tulokseen. 

Wienin yleissopimuksessa sopimusten tulkintaa koskevat säännökset koskevat sopimuksen termien laajuutta ja merkitystä. Sopimuksen tulkinnassa on kyse objektiivisen tarkoituksen selvittämisestä, eikä siitä miten sopimusta sovelletaan tiettyyn tapaukseen. (Textbook on International Law, s. 73) 

Kolmannet valtiot  

Artikla 34 ilmentää pääsäännön, jonka mukaan valtiosopimus ei luo velvollisuuksia eikä oikeuksia kolmannelle valtiolle sen suostumuksetta. Artikla sisältää mielenkiintoisen ulottuvuuden, josta selviää, ettei kolmannelta valtiolta aina välttämättä vaadita sitoumusta valtiosopimuksen kokonaisuudessaan. Artiklan mukaan vaikuttaisi siltä, että suostumus vain tiettyyn sopimuksen osioon on mahdollinen. 

Wienin yleissopimuksen 35 artikla koskee valtiosopimuksia, jotka luovat velvollisuuksia kolmansille valtioille ja artikla 36 taas sopimuksia, jotka luovat oikeuksia kolmansille. Artiklan 35 mukaan valtiosopimuksen velvollisuudet sitovat kolmatta valtiota, jos se kirjallisesti hyväksyy velvoitteet. Suostumuksella ei siis ole muotovapautta kolmannen valtion osalta. Valtiosopimukset eivät voi olla sitovia kolmansille, mikäli nämä eivät ilmaise suostumustaan. Artiklan 36 mukaan kolmansille valtioille annettavat oikeudet vaativat myös ilmauksen suostumuksesta, jonka voidaan katsoa olevan esimerkiksi kolmannen valtion toiminta vastaanottaessaan valtiosopimuksessa luodun etuuden. 

Epäjohdonmukaiset valtiosopimukset 

Käsittelyn kohteena on perättäisten samaa asiaa koskevien valtiosopimusten suhde toisiinsa. Yleissopimuksen 59 artiklan mukaan, jos kaikki sopimuspuolet solmivat uuden sopimuksen samasta asiasta, myöhäisempi katsotaan lakanneeksi, mikäli uuden sekä vanhan valtiosopimuksen soveltaminen keskenään johtaisi epäjohdonmukaisuuksiin ja ristiriitaisuuksiin. Mikäli aikaisempaa sopimusta ei kuitenkaan ole lakkautettu artiklan 59 mukaisesti, asiaa käsitellään yleissopimuksen artiklan 30 mukaan. Artikla 30 toteaa, että mikäli kaikki aikaisemman valtiosopimuksen osapuolet ovat sopimuspuolia myös jäljemmässä valtiosopimuksessa, “aikaisempaa valtiosopimusta sovelletaan vain siltä osin kuin sen määräykset ovat sopusoinnussa myöhemmän valtiosopimuksen määräysten kanssa.” (art. 30(3)) 

Tilanteissa, joissa kaikki aiemman sopimuksen osapuolet eivät ole myöhemmän valtiosopimuksen osapuolina, sovelletaan valtioiden välillä, jotka ovat osapuolina molemmissa valtiosopimuksissa, 3 kappaleessa olevaa sääntöä (= aiempaa sopimusta sovelletaan yhdenmukaisin osin). Tilanteissa, joissa toinen valtio ei ole sopimuspuoli uudessa sopimuksessa, keskinäiset oikeudet ja velvollisuudet määräytyvät sen valtiosopimuksen mukaan, jossa molemmat ovat osapuolina. Tämä ei kuitenkaan vaikuta valtioiden mahdollisuuteen sopia keskenään suhteitaan siltä osin, kun uusi ja vanha sopimus eroaa toisistaan. Dixon käsitteli aihetta kirjassaan “Textbook on International Law” sivulla 79. Huomioon on otettava YK:n peruskirjaa koskevat erityiskysymykset. Koska YK:n peruskirjalla on etusija suhteessa muihin valtiosopimuksiin, myöhemmät valtiosopimukset eivät vaikuta sen sovellusalaan. 

Valtiosopimuksen muuttaminen 

Wienin yleissopimuksen artikla 39 toteaa, että sopimuspuolet vaivat muokata sopimuksen sisältöä sopimalla siitä. 40 artikla tunnistaa valtiosopimusten ominaisuutena siihen tehtävät muokkaukset ja niiden ominaisuutena yleissopimuksen syrjäyttävän vaikutuksen. Artikla toteaa mm. Jokaisen valtion oikeuden tulla osaksi muutettua valtiosopimusta.  

Wienin yleissopimus tiedostaa muutosten teon vaikeudet, etenkin usean valtion välisissä sopimuksissa, joissa suostumuksen ei tarvitsekaan tästä johtuen olla yksimielistä. Sen sijaan muutokset ovat voimassa niiden valtioiden välillä, jotka niihin ovat sitoutuneet. 41 artikla koskee kahden valtion tekemiä muutoksia, monen valtion valtiosopimukseen, jotka ovat voimassa vain näiden kahden välillä. Artikla käsittelee tällaisten sopimusten mahdollisuutta ja tilanteita, joissa tällainen sopiminen ei ole mahdollista. (s. 80 – 81, Textbook on International Law) 

Virhe, petos, lahjonta, pakko ja jus cogens -ristiriidat.  

Artiklan 48 mukainen virhe voi oikeuttaa valtion mitätöimään suostumuksensa valtiosopimuksen noudattamiseen, mikäli kyseessä on seikka tai tilanne, joka on ollut olennaisessa arvossa sopimuksen noudattamisen kannalta valtiolle valtiosopimuksen tekohetkellä. Kuitenkin mikäli valtio on itse vaikuttanut käyttäytymisellään virheeseen, tai on voinut havaita virheen olemassaolon, ensimmäistä momenttia ei voida soveltaa. Artiklan käyttöala ei koske valtiosopimuksen sanamuoto virheitä. 

Artikla 49 koskee petosta tilanteessa, jossa neuvotteleva valtio on menetellyt petollisesti, ja tämä on johtanut sopimuksen tekoon. Petokseen vetoaminen mitätöi suostumuksen. Kun kyseessä on valtion edustajan lahjominen, sovelletaan artiklaa 50. Artiklan mukaan valtio voi mitätöidä suostumuksen, joka perustuu valtuutetun lahjontaan. Silloin kun kyseessä on valtion edustajan pakottaminen joko teoin tai uhkauksin, valtion ilmaisu noudattamisesta on vailla oikeudellista vaikutusta, eli mitätön. Edustajan pakottamista säätelee artikla 51 ja artikla 52 valtion pakottamista väkivallalla tai sen uhalla. Tällaisin tavoin muodostettu valtiosopimus on mitätön. 

Tarkoituksena on turvata suostumuksen oikeudellisuus ja oikeudenmukaiset keinot saada suostumus. 

Valtiosopimus ei ole YK:n tavoitteiden mukainen, mikäli em. keinot olisivat sallittuja sopimuksen syntymiseksi.  

Artikla 53 käsittelee kansainvälisen oikeuden kannalta tärkeää sääntöä –ehdotonta normia. Artiklan mukaan “Valtiosopimus on mitätön, jos se sen tekemisen aikana on ristiriidassa yleisen kansainvälisen oikeuden ehdottoman normin kanssa. Tässä yleissopimuksessa tarkoitetaan yleisen kansainvälisen oikeuden ehdottomalla normilla kansainvälisen valtioyhteisön kokonaisuudessaan hyväksymää ja tunnustamaa normia, josta poikkeaminen ei ole sallittu ja jota voidaan muuttaa vain myöhemmällä saman luonteisella yleisen kansainvälisen oikeuden normilla.” 

Jus congens –normin luonne on erityisesti tunnustettu kansainvälisen oikeuden alalla, ja sen merkitys ja vaikutus voimakas. 

Lakkautus ja keskeytys 

Wienin yleissopimuksen mukaisesti sopimuspuoli voi vetäytyä valtiosopimuksesta tai se voidaan lakkauttaa tai keskeyttää sopimuksen mukaisesti (artikla 55 ja 57). Lakkautus voi johtua myös tapaoikeuden ristiriitaisuudesta. Myös suostumukseen perustuvat valtiosopimukset voidaan lakkauttaa osapuolten hyväksynnällä. Myös kaksi valtiota voivat hyväksynnällään lakkauttaa toisiaan koskevat velvoitteet, monen valtion valtiosopimuksessa. (Artikla 58) Edellä mainitut artiklat (55,57 ja 58) käsittelevät muutoksia valtiosopimuksen osapuolten lukumäärässä. 

Valtiosopimuksen voimassaolo voi lakata eri syistä. Valtiosopimuksen lakkautuessa osapuolen toiminnan perusteella, asiaa käsitellään artiklojen 60 – 62 mukaisesti. Asiaa käsitellään Martin Dixonin kirjassa “Textbook on International Law” sivuilla 81 – 86. 

Kun valtiolle ilmestyy jäljemmin este suoriutua valtiosopimuksen velvoitteista, käsitellään tilannetta artiklan 61 nojalla. Artiklan mukaan vetoaminen on mahdollista, mikäli “...mahdottomuus johtuu valtiosopimuksen toteuttamiseksi välttämättömän kohteen pysyvästä katoamisesta tai tuhoutumisesta.” Tilanteessa, jossa on kyseessä vain tilapäinen mahdottomuus, valtiosopimuksen noudattaminen voidaan perustellusti keskeyttää. Siitä ei voida kuitenkaan luopua. Toinen momentti korostaa valtion velvollisuutta toimia asianmukaisesti. Momentin mukaan valtio ei voi vedota mahdottomuuteen, mikäli valtio on itse toiminut siten, että se on rikkonut valtiosopimuksen tai muun kansainvälisen velvoitteen mukaista toimintatapaa. 

Artikla 62 käsittelee olosuhteiden olennaista muutosta. Artiklan sisältö on tunnustettu myös kansainvälisen tapaoikeuden mukaan. Kun kyseessä on Korhosen luennoillakin käsitelty olosuhteiden olennainen muutos (rebus sic stantibus). Olosuhteiden olennainen muutos on tilanne, jolloin olosuhteet ovat olennaisesti muuttuneet siten, että valtiosopimuksen mukaisen velvoitteen toteuttaminen olisi olennaisen kaukana siitä, mitä se oli alun perin. Artikla on melko joustava ja antaa sijaa tulkinalle. Kansainvälinen tuomioistuin onkin oikeuskäytännössään määritellyt olosuhteiden olennaista muutosta tarkemmin. 

Artiklat ilmentävät selkeästi tavoitetta varmistaa valtioiden asiallista toimintatapaa kansainvälisen oikeuden alalla. Artikloiden vaikutuksena on reiluutta ja hyviä suhteita vahvistava ilmapiiri, jotka ovat YK:n pääperiaatteita ja tavoitteita. 

Valtiosopimuksen pätemättömyys, päättyminen ja keskeytyminen 

Valtiosopimuksen pätemättömyyden seurauksia käsitellään yleissopimuksen artiklassa 69. Sen mukaan valtiosopimuksen pätemättömyyden perustuessa Wienin yleissopimuksen normeihin, tällainen valtiosopimus on mitätön eli sen määräyksillä ei ole oikeusvaikutuksia. Artikla jatkaa asian käsittelyä näkökulmasta, jossa pätemätön valtiosopimus on jo luonut toimenpiteitä. 

Mikäli valtiosopimus päättyy asiaa käsitellään artiklan 70 mukaan ja mikäli sopimus keskeytyy, tulee asiaa käsitellä artiklan 72 valossa. Artiklan 70 mukaan valtiosopimuksen päättyminen vapauttaa kaikki sopimuspuolet valtiosopimuksen velvoitteista. Yhden osapuolen osilta valtiosopimuksen päättyessä, päättymistä koskevia normeja sovelletaan valtioon, jonka osalta sopimus on päättynyt. 72 artiklan mukaisen keskeyttämisen aikana, velvoitteista vapaudutaan vain keskeyttämisen ajaksi.  

71 artikla on mielestäni erittäin tärkeä, sillä se koskee yleissopimuksen kannalta peräti merkittävintä osa-aluetta; Kansainvälisen oikeuden ehdotonta normia. 

Artiklan mukaan valtiosopimuksen ollessa mitätön 53 artiklan perusteella, osapuolten on poistettava “jokaisen sellaisen teon seuraukset, joka on suoritettu yleisen kansainvälisen oikeuden ehdottoman normin kanssa ristiriidassa olevan määräyksen perusteella; ja b) saattaa keskinäiset suhteensa sopusointuun yleisen kansainvälisen oikeuden ehdottoman normin kanssa.” Tarkoituksena on siis tehdä ristiriitaisen valtiosopimuksen oikeusvaikutukset tyhjäksi.  

Kun kyseessä on uuden ehdottoman normin syntyminen 64 artiklan mukaisesti, valtiosopimuksen päättyminen luo velvoitteiden raukeamisen osapuolten välillä mutta se ei vaikuta ennen valtiosopimuksen päättymistä osapuolten oikeuksiin ja velvollisuuksiin, mikäli voimassaolo ei vaikuta ehdottoman normin vaikutusalaan tulevaisuudessa. 

Kansainvälisen ehdottoman normin vaikutusvalta on merkittävää. Sillä on valta mitätöidä sen kanssa ristiriitaisia sopimuksia ja estää tällaisten sopimusten syntyminen.  

  

Lähteet: 

Textbook on International Law, Martin Dixon 

Professori Outi Korhosen luennot Turun yliopistossa. 

YHDISTYNEIDEN KANSAKUNTIEN IHMISOIKEUKSIEN YLEISMAAILMALLINEN JULISTUS (United nations declaration on human rights) 

Johdanto

YK:n ihmisoikeuksien juuret juontavat toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin haluttiin luoda yhteinen kansainvälinen näkemys siitä, mitä kuuluu jokaisen ihmisen perustavanlatuisiin oikeuksiin ja vapauksiin. YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus hyväksyttiin ja julistettiin 10.12.1948. Tämä kansainvälisen oikeuden sääntelyinstrumentti on erityislaatuinen muotonsa vuoksi. Huomiota tulee kiinnittää siihen, että kyseessä on julistus, eikä varsinainen valtioiden välinen sopimus, joka velvoittaa sitoumuksen perusteella.  

Myös otsikosta selviää ihmisoikeuksien luonnetta hyvin kuvaava “yleismaailmallinen” luonne. Ihmisoikeudet on liitetty ihmisyyteen eli jokainen ihminen on oikeutettu ihmisoikeuksiin. Ihmisoikeuksia ei voida erikseen nimittää tietylle henkilölle eikä myöskään vastavuoroisesti poistaa henkilöltä. Ne kuuluvat aivan jokaiselle. 

Ihmisoikeusjulistus on kokenut kompetenssi haasteita julistuksenomaisuutensa vuoksi, vaikkakin ihmisoikeuksia yleisesti noudatetaan hyvin. YK:n ihmisoikeusjulistus on annettu ohjenuoraksi kaikille valtioille ja ihmisille. Edellä mainittu todettiin myös Ekaterina Markovichin luennoilla. Luennoitsija kertoi myös, että julistus on maailman käännetyin dokumentti; se on käännetty yli 500 kielelle. 

Kirjassaan “Textbook on International law”, Dixon toteaa, että optimistisesti tarkasteltuna ihmisoikeusjulistus on julistuksenomaisuudestaan huolimatta luonut oikeudellisesti sitovaa tapaoikeutta kansainvälisen oikeuden piiriin. Dixon mainitsee, että vaikka täydellistä varmuutta ei vielä ole, ihmisoikeuksien kunnioittaminen on mielletty yleisesti “jus cogens” normina eli ehdottomana kansainvälisen oikeuden normina, jonka kanssa ristiriitaiset valtiosopimukset ovat mitättömiä eli vailla oikeusvaikutuksia. (s.359) 

Sisältö 

Julistus sisältää johdannon ja 30 artiklaa, joista ensimmäinen toteaa, että kaikki ihmiset syntyvät tasavertaisina sekä vapaina arvoltaan että oikeuksiltaan. Julistus luettelee ihmisoikeuksia luettelonomaisesti kattavasti elämän osa-alueilta. 

Toinen artikla ilmentää syrjinnänkiellon periaatteen. Artiklan mukaisesti ihmisoikeudet kuuluvat kaikille ihmisille rodusta, väristä, kielestä, uskonnosta, alkuperästä, asemasta, omaisuudesta, iästä, sukupuolesta, poliittisista tai muista mielipiteistä rippumatta.  

Julistuksen teema jatkuu oikeudella elämään vapauteen ja turvaan sekä orjuuden, kidutuksen sekä epäinhimillisen ja alentavan kohtelun kieltämisellä. Tässä vaiheessa on hyvä pohtia julistuksen säännösten toteutumisen tilannetta. Ainakaan orjuuden kiellon noudattaminen ei ole vielä onnistunut täydellisesti tavoitteessaan, vaikkakin edistystä on tapahtunut. Maailmassa on edelleen orjuutta, vaikka orjuuden määritelmä entisestä on muuttunut. Orjuuden poistamiseksi vaaditaan koulutuksen parantamista, sekä uusia yleismaailmallisesti oikeudellisesti sitovia valtiosopimuksia. Tämä on kuitenkin haastavaa, sillä osapuoli ei voi olla osallinen sopimukseen, johon se ei ole nimenomaisesti sitoutunut. 

Julistuksen 6 artikla toteaa ihmisten olevan oikeutettuja yhdenvertaiseen tunnustukseen lain edessä. Julistuksen teema jatkuu lain tunnustuksen ja oikeudenmukaisuuden teemassa. Jokainen ihminen on oikeutettu lain suojaan ja tehokkaaseen hyvitykseen tuomioistuimessa. Mielivaltainen pidätys, vangitseminen tai maanpakoon ajo on kielletty. Vastavuoroisesti jokaisella no oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tämä sisältää puolueettoman oikeudenkäynnin, jossa asianosaisella on oikeus tulla kuulluksi. Artikla 11 lisää yhtälöön syyttömyysolettaman ja taannehtivuuskiellon, jonka mukaan vastaaja on syytön, kunnes toisin todistetaan ja rikoksesta ei saa tuomita sellaisessa tilanteessa, jossa teko tai laiminlyönti ei ollut rikos tekohetkellä. 

Julistuksen teema vaihtuu yksityiselämän suojaan. Yksityiselämän suoja sisältää kiellon puuttua mielivaltaisesti toisen yksityisyyteen, perhe-elämään, kotiin, kirjeenvaihtoon tai kunniaan ja maineeseen. Artikla 12 vahvistaa, että jokainen on oikeutettu lain suojaan tällaisia rikkomuksia vastaan. Samaan teemaan läheisesti liittyvä oikeus liikkua ja asua valtionsa alueella sekä 14 artiklan hakea turvapaikkaa. Jokaisella on myös oikeus perustaa perhe, omistaa omaisuutta sekä elinkeinovapaus. On oikeus ilmaista mielipide sekä kokoontua ja osallistua valtion päätöksen tekoon. Myös oikeus mielipiteen ilmaisuun on melkoisen haastava artikla eri valtioiden poliittisten tilanteiden vuoksi. On monia valtioita, jotka eivät salli mielipiteen ilmaisua tai osallistumista valtion päätöksentekoon. Hyvänä esimerkkinä voidaan antaa nyt ajankohtainen tilanne Pohjois-Koreassa. 

Ihmisoikeutena mielletään julistuksessa oikeus työntekoon ja vastavuoroisesti myös lepoon. Oikeus on myös perustavanlaatuisiin etuuksiin kuten ruoka, vaatteet, asunto, terveydenhuolto ja sosiaaliavustus. Jokaisella on myös oikeus koulutukseen ja kulttuurillisen elämän tukemiseen. Nämä oikeudet ovat elämän ehtoja, vaikka tosiasiallinen toteutus on vaikeaa köyhyyden ja poliittisen tilanteen vuoksi esim. Kehitysmaissa. Koulutuksen takaaminen on vaikeaa resurssien ja rahoituksen puutteen vuoksi.  

Ihmisoikeusjulistus poikkeaa aiemmasta teemastaan artiklassa 29, joka on jaettu kolmeen osaan. Kun aiemmat artiklat ovat osoittaneet jokaiselle ihmiselle kuuluvia oikeuksia ja vapauksia, artiklassa 29 luodaan velvollisuuksia, jotka koskevat ihmisten käyttäytymisen rajoittamista julistuksen oikeuksien ja vapauksien käyttämisessä. 

Artiklan ensimmäisen osan mukaisesti ihmisellä on velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan. Huomion arvoista on kuitenkin se, että tämä ihmisille osoitettu velvoite on toisaalta myös edellytys julistuksen tosiasialliselle toteutumiselle. “...vain sen puitteissa hänen yksilöllinen olemuksensa vapaa ja täysi kehitys on mahdollinen.”  

29 artiklan toisessa osassa huomautetaan, että henkilön käyttäessä oikeuksiaan ja vapauksiaan, vain lain määrittämät rajoitteet näille oikeuksille ja vapauksille ovat mahdollisia ja vain sellaisista syistä, jotka turvaavat toisten ihmisten vapauksen ja oikeuksien tunnustamisen. Kukaan ei saa toimia siis siten että muiden ihmisten oikeuksien ja vapauksien turvaaminen vaarantuisi. Tällaisesta toiminnan rajoittamisesta voidaan säätää lailla. Näin ollen myös muiden ihmisten kunnioittaminen on jokaisen henkilökohtainen velvollisuus moraalisesti, julkisen järjestyksen mukaisesti sekä yleisen hyvinvoinnin kannalta. Artiklan mainitsema “kansanvaltainen yhteiskunta” korostaa kansojen yhteisöllisyyden tavoitetta. Jokaisella meistä ihmisenä on velvollisuus suojella muiden ihmisoikeuksia. Artikla asettaa myös nimenomaisen kiellon käyttää oikeuksia ja vapauksia, joita julistus suo, YK:n päämäärien ja periaatteiden vastaisesti. 

Artikla antaa siis oikeuden rajoittaa kansallisella lailla julistuksessa ihmisille oikeutettuja oikeuksia ja vapauksia, mikäli rajoittaminen on tarpeen oikeuksien turvaamisen kannalta. Esimerkkinä Suomesta voidaan antaa sananvapauden rajoittaminen. Sananvapautta on rajoitettu mm. Kansankiihottamista koskevalla kiellolla. Tällä turvataan mm. jonkin ryhmän oikeuksia, toisen henkilön sananvapauden kustannuksella. Esimerkki soveltuu mielestäni hyvin ihmisoikeusjulistuksen 29 artiklan alaan. 

Artikla 30 kokoaa julistuksen ilmoittamalla, että tulkinta, jonka mukainen tarkoitus on tehdä tyhjäksi edellisten säännösten sisältö ja oikeuttaa niiden vastainen käytös, on vailla vaikutusta. Tämä koskee valtioita, yksityisiä henkilöitä sekä ryhmiä. 

Vaikutuksia 

Luennoitsijamme Ekaterina Markocvich käsitteli YK:n ihmisoikeusjulistusta ja siihen liittyviä ulottuvuuksia. Luennoitsijan mukaan ihmisoikeusjulistus sisältää peruskäsityksen siitä, mitä ihmisten itseisarvo, tasavertaisuus ja “toveruus” pitää sisällään. Luennoilla todettiin, että julistus on moniulotteinen, vaikkei oikeudellisesti sitova. Se pitää sisällään ihmisoikeuksien laillisuusperustan lisäksi rajoitteet ihmisoikeuksille, sekä ilmentää yksittäisiä oikeuksia, kuten yksilön oikeudet kulttuurillisiin, sosiaalisiin, taloudellisiin, yhteisöllisiin sekä perustuslaillisiin vapauksiin. 

Vaikka julistus ei ole oikeudellisesti sitova, sillä on merkittäviä vaikutuksia yhteiskunnassamme. Julistuksen pohjalta on luotu kansainvälisen oikeuden alaan monia valtiosopimuksia. Luennoitsija esitteli tällaisia ihmisoikeusjulistuksesta inspiraatiota saaneita valtiosopimuksia useita(n.10kpl). Ihmisoikeusjulistus on siis toiminut inspiraationa monille valtiosopimuksille. Hyvänä esimerkkinä voidaan antaa Euroopan Unionin ihmisoikeussopimusta joka on oikeudellisesti sitova sopimuspuolia kohtaan. Useiden kansainvälisoikeudellisesti velvoittavien valtiosopimusten ohella, julistus on muodostanut myös tarpeen erilaisille toimielimille, jotka valvovat ja edistävät ihmisoikeuksien toteutumista. 

Vaikutuksia julistuksella on ollut myös valtioiden kansalliseen lainsäädäntöön. Kansalliset perustuslait ovat ottaneet julistuksesta mallia, kuten suomenkin perustuslaki toisen luvun perusoikeusosiossaan.  

Ihmisoikeusjulistuksen noudattaminen ei kuitenkaan ole vielä toivotulla tasolla. Syy tähän ilmenee Markovichin mukaan YK:n peruskirjan artiklasta 2. Toisen artiklan 7 momentin mukaan “Mikään tämän peruskirjan määräys ei oikeuta Yhdistyneitä Kansakuntia puuttumaan asioihin, jotka olennaisesti kuuluvat jonkin valtion sisäiseen toimivaltaan, eikä velvoita jäseniä alistamaan tällaisia asioita tämän peruskirjan mukaan selvitettäviksi...” Valtiot käyttävät peruskirjan artiklaa oikeutuksena ihmisoikeussopimuksen noudattamattomuudelle. 

Koska ihmisoikeussopimuksessa on paljon oikeuksia, jotka edellyttävät valtion laajoja toimia, toista artiklaa käytetään puolustuksena. Valtioiden mukaan asiat ovat valtion sisäisiä ja täten valtion yksinomaisen toimivallan alla. YK:lla ei pitäisi olla tähän siis sanottavaa. Valitettavaa onkin, että ihmisoikeus julistus ei ole oikeudellisesti sitova, jonka ohella kansainvälisen oikeuden hierarkkisesti ylimmän tasoinen säädös antaa mahdollisuuden kieltäytyä noudattamasta ihmisoikeusjulistusta suvereniteettiin vedoten. 

Ihmisoikeudet ovat kansainvälisesti tunnustettu ominaisuus ja vaatimus. Ihmisoikeuksia pidetään nykyään tärkeänä osana elämäämme ja toimintaamme. Ihmisoikeuksien päivää juhlitaan ympäri maailmaa 10.12. vuosittain. Ihmisoikeudet ovat edelleen kehitysvaiheessa muuttuvan maailman, poliittisen ulottuvuuksien ja näiden kehityksen vuoksi.  

Lähteet: 

Professori Outi Korhosen ja luennoitsija Ekaterina Markovichin luennot 

Textbook on International Law, 7th edition, Martin Dixon

Youtube: https://www.youtube.com/watch?v=5RR4VXNX3jA&t=207s